Koti Blogi Sivu 3

Mersun kilpureiden kuljetusauto ylsi 1950-luvulla parhaimmillaan 170 km/h:n nopeuteen – alkuperäinen ”Sininen Ihme” tuhottiin 1960-luvun lopulla

Mercedes-Benz toimi 1950-luvulla erittäin menestyksekkäästi sekä urheiluautojen ratasarjoissa että F1:n puolella, kunnes vuoden 1955 Le Mansin 24 tunnin kilpailussa tapahtunut katastrofaalinen onnettomuus sai stuttgartilaiset vetäytymään kilparadoilta vuosikymmeniksi. Edellisvuonna kaikki oli kuitenkin vielä hyvin, ja tuolloin valmistui myös yksi autohistorian erikoisimmista kuljetusautoista.

Tuo laite on Mersun testiosaston vuonna 1954 rakentama Renntransporter, joka tunnetaan myös sinistä ihmettä tarkoittavalla Das blaue Wunder -lempinimellä. Kilpurien kuljetin tehtiin kautta 1955 varten, ja se ei ole ihan mikä tahansa kuorma-auto. Laitteen tekniikka lainattiin nimittäin pääosin stuttgartilaisten henkilöautomallistosta, ja tämä näkyi myös yksittäiskappaleeksi jääneen Renntransporterin ulkonäössä.

Mercedes-Benz Renntransporter ja 300 SLR
Mercedes-Benz Renntransporter ja 300 SLR. Kuva: Mercedes-Benz.

Kuljetusauton jousitus oli peräisin edustusluokan 300 S:stä, kun taas ohjaamossa hyödynnettiin ylemmän keskiluokan ponttoonikorisesta W120-Mercedeksestä lainattuja osia. Tämä näkyy esimerkiksi ovien sekä tuulilasin muodoissa, vaikka Renntransporterin hytti onkin paljon leveämpi kuin sedan-mallisessa ”Ponttoonissa”. Auton eksoottisin komponentti oli kuitenkin moottori, joka oli peräisin aikansa superautosta, eli Lokinsiipimersuna tunnetusta 300 SL:stä.

Kolmelitrainen suora ruiskukuutonen tuotti Lokinsiivessä 215 hevosvoimaa 5800 kierroksen kohdalla, mutta moottoria kesytettiin kuljetusautoa varten sen verran, että teholukemaksi tuli 192 heppaa 5500 kierroksella. Sukulaisuus 300 SL:ään näkyi myös isolla keulatähdellä varustetussa maskissa, mutta Renntransporterissa käytettiin monia omaleimaisiakin muotoiluratkaisuja. Niihin kuuluvat esimerkiksi voimakkaasti sisäänpäin viistetyt kaarevat ohjaamon takalasit sekä hytin kanssa hyvin epäkuormurimaisesti integroitu takaosa.

Mercedes-Benz Renntransporter ja 300 SLR
Mercedes-Benz Renntransporter ja 300 SLR. Kuva: Mercedes-Benz.
Mercedes-Benz Renntransporter ja 300 SLR
Mercedes-Benz Renntransporter ja 300 SLR. Kuva: Mercedes-Benz.

Renntransporter oli siinäkin suhteessa harvinainen 1950-luvun hyötyauto, että siinä oli panostettu vahvasti myös ohjaamon mukavuuteen. Kabiini suunniteltiin pitkien siirtymien ehdoilla, ja käytetyt materiaalit olivat korkealuokkaisia. Istuimet ja ovipaneelit verhoiltiin aikansa kilpa- ja urheilu-Mersuista tutulla ruutukuvioisella kankaalla, ja kangasta löytyi myös keskikonsolista. Kojelauta sai jopa nahkaverhoilun, ja kierrosluku- sekä nopeusmittari yritettiin sijoittaa optimaalisesti kuskin näkökenttään ison ratin taakse.

Mercedes-Benz Renntransporter
Mercedes-Benz Renntransporterin sisusta. Kuva: Mercedes-Benz.
Mercedes-Benz Renntransporter
Mercedes-Benz Renntransporterin mittaristo. Kuva: Mercedes-Benz.

Nopeusmittarin suurin lukema oli 140 km/h, mutta se jäi kuljetusauton todellisten vauhtivarojen alle. Kauden 1955 loppupuolella auton takalokasuojiin kirjailtiin teksti “Max. speed 105 m.p.h.”, joka kertoi huippunopeudeksi noin 170 km/h. Autolla sai siis kuljetettua yhden Mersun ratakilpurin, eli W196R-koodinimeä totelleen Formula 1 -auton tai urheiluautojen luokassa kisanneen 300 SLR:n hyvin nopeasti Euroopan radoille, mutta miehistön mukavuus loppui lastia purettaessa.

Mercedes-Benz Renntransporter
Mercedes-Benz Renntransporter. Kuva: Mercedes-Benz.

Renntransporterissa ei käytetty mitään mekaanisia nostoapuja, joten kuskin ja apumiehen piti laskea käsin alas lavaosan päälle kiinnitetyt rampit. Joissakin kisoissa ilman omia varikkoalueita ne toimivat myös kilpurien improvisoituina huoltoramppeina, kuten vuoden 1955 Targa Floriossa Sisiliassa. Tuon kisan voitti Stirling Moss 300 SLR:llä, ja spoilerityyppisellä ilmajarrulla varustettu 300 SLR nähtiin myös esimerkiksi Le Mansissa sekä Ruotsin Grand Prix’ssä.

Mercedeksen kilpa-autot olivat tuolloinkin hopeanvärisiä, mutta Stuttgartin ja ratojen välillä suhannut Renntransporter maalattiin Mersun muun huoltokaluston tavoin sinisellä, joka olisi ollut kilpurien puolella Ranskan kilpaväri. Tästä juontuu myös auton lempinimi, eli ”Sininen Ihme”. Ihmeellisen kuljetusauton tarve kutistui kuitenkin Mercedes-Benzin vetäydyttyä kilparadoilta kauden 1955 päätteeksi, ja tämän jälkeen Renntransporter päätyi stuttgartilaisten maantietestiosaston käyttöön.

Mercedes-Benz Renntransporter ja 300 SLR. Kuva: Mercedes-Benz.

1960-luvulla harvinaisuuden arvoa ei vielä ymmärretty, joten Renntransporter joutui valitettavasti romutettavaksi vuonna 1967. Mercedes-Benz korjasi virheensä vuonna 2001, jolloin 6,75 metriä pitkästä ja 2,9 metrin akselivälillä varustetusta autosta tehtiin arkistosta löytyneiden historiallisten dokumenttien avulla autenttinen kopio. Se on nähty sittemmin monissa tapahtumissa, ja uudestisyntynyt ”Sininen Ihme” majailee pysyvästi Mersun museossa Stuttgartissa merkin muun historiallisen kuljetuskaluston rinnalla.

Mercedes-Benz Renntransporter ja 300 SLR
Mercedes-Benz Renntransporter ja 300 SLR. Kuva: Mercedes-Benz.

Järki vai tunne? Suomalaistutkimus paljastaa, miten suomalaiset valitsevat uuden autonsa

Suomalaiset ovat tunnettuja käytännönläheisyydestään, mutta autokaupoissa tunteillakin on sijaa. K-Auton tuore Autoilun suunta -tutkimus osoittaa, että ajomukavuus, luotettava myyjä ja turvallisuus ohjaavat suomalaisia uuden auton valinnassa. Tutkimus paljastaa myös, että autoilun kustannusten ja ympäristöystävällisyyden merkitys on laskenut.

Ajomukavuus ja turvallisuus ykkösasemassa

K-Auton teettämä Autoilun suunta -tutkimus kertoo, että suomalaiset autoilijat arvostavat eniten auton ajo-ominaisuuksia ja ajomukavuutta (91 %). Luotettava myyjä on tärkeä 87 %:lle vastaajista, ja turvallisuuden parantaminen nousi merkittävään asemaan (80 %). Turvallisuuden merkitys on kasvanut tasaisesti vuosina 2022–2025.

”Auto on monelle asunnon jälkeen merkittävin investointi, joten luotettavan myyjän merkitys korostuu. Autokaupassa jokainen asiakas pitää kohdata yksilöllisesti”, sanoo K-Autolla Volkswagenin myyntipäällikkönä toimiva Henri Metsola.

Sen sijaan uudemman automallin merkitys on laskenut (79 %), eikä se enää ole yhtä tärkeä tekijä kuin aiempina vuosina.

Kustannukset ja ympäristöystävällisyys menettävät suosiotaan

Tutkimuksen mukaan autoilun kustannusten pienentäminen (77 %), päästöjen vähentäminen (54 %) ja käyttövoiman vaihtamisen tärkeys (39 %) ovat laskeneet. Myös rahoitustavan vaihtaminen (17 %) ja eri merkkisen auton hankinta (15 %) jäävät listan hännille.

Suomalaiset haluavat omistaa autonsa – kertamaksu suosituin maksutapa
Tutkimus paljastaa, että suomalaiset autoilijat haluavat omistaa autonsa ja maksaa sen mieluiten kerralla (66 %). Kertamaksu on ollut jokaisessa Autoilun suunta -tutkimuksessa suosituin maksutapa. Toisena suosituimpana on auton ostaminen rahoituksella (47 %), ja kolmantena työsuhdeauto (30 %). Yli 24 kuukauden yksityisleasingin suosio on hieman laskenut (25 %).

Yksityisleasingin tunnettuus on kasvanut: 48 % vastaajista tietää käytettyjen autojen leasingistä, ja 29 % on siitä kiinnostunut.

Saksalaiset ja japanilaiset valmistajat luotettavimpia

Suomalaisten autoilijoiden mielestä saksalaiset (45 %) ja japanilaiset (33 %) autonvalmistajat ovat kaikista luotettavimpia. Kiinalaiset (0 %) ja yhdysvaltalaiset (1 %) valmistajat jäävät listan hännille.

Tutkimuksesta

K-Auton teettämä Autoilun suunta -tutkimus toteutettiin Norstatin internet-paneelissa lokakuussa 2025. Tutkimukseen osallistui 1 017 suomalaisautoilijaa, jotka edustavat 18–74-vuotiaita autoilijoita sukupuolen, iän ja asuinpaikan osalta. Autoilijaksi määriteltiin henkilö, joka ajaa autoa vähintään kerran kuukaudessa ja jolla on auto taloudessaan käytettävissä.

Lähde: K-Auto, Autoilun suunta -tutkimus 2025

Lancia Gamma viettää viisikymppisiään – rohkean lippulaivan maine kärsi ruoste- ja luotettavuusongelmista

Vincenzo Lancian perustama italialaismerkki tuli tunnetuksi innovatiivisista teknisistä ratkaisuistaan. Ne tulivat kuitenkin vuosikymmenten mittaan niin kalliiksi, että Lancia päätyi Fiatin syliin vuonna 1969.

Samoihin aikoihin osui myös toinen merkkipaalu, eli Lancian Flaminia-lippulaivamallin tuotannon päättyminen peräti 13 vuoden valmistusajan jälkeen. Lancia yritti löytää oman identiteettinsä myös Fiatin omistuksessa, ja 1970-luvun alussa merkki alkoi suunnitella jälleen uutta isoa mallia paikkaamaan Flaminian jättämää aukkoa Lancian mallistossa.

Lancia Gamma Berlina
Lancia Gamma Berlina. Kuva: Lancia.

Uusi lippulaivamalli jatkoi italialaismerkin kunnianarvoisia perinteitä teknisten innovaatioiden osalta, eli auto sai etuvedon, edistyksellistä tekniikkaa ja myös massasta erottuvan muotoilun. Gammaksi nimetty lopputulos sai ensi-iltansa melko tasan 50 vuotta sitten, eli maaliskuussa 1976 Geneven autonäyttelyn parrasvaloissa. 1970-luvun jälkipuoliskon vaatimuksien mukaan kehitettyä isoa Lanciaa tarjottiin kahtena eri korimallina, eli lievästi futuristisen oloisena neliovisena luiskaperänä ja erityisen eleganttina kaksiovisena Coupéna.

Lancia Gamma Coupé
Lancia Gamma Coupé. Kuva: Stellantis.

Molemmat kehitettiin yhteistyössä Pininfarinan kanssa, ja Coupén muodot olivat Aldo Brovaronen käsialaa. Gamman kuorien alla yritettiin yhdistää Lancialle ominaista teknistä hienostuneisuutta mukavuuteen ja uusien ideoiden kokeiluun, joten moottorikin oli täysin uusi. Ison italialaisen kulusta vastasi varta vasten Gammaan kehitetty 2,5-litrainen bokserinelonen, jossa käytettiin monia alumiiniosia.

Lancia Gamma Berlina
Lancia Gamma Berlina. Kuva: Stellantis.

Pannu tuotti 140 hevosvoimaa ja oli käynniltään erityisen hienostunut. Tämä sopi hyvin yhteen mukavan auton imagon kanssa, jota olisi paremmissa piireissä kutsuttu jo gran turismoksi. Myöhemmin tarjolle tuli myös Italian verotusjärjestelmän ehdoilla kehitetty pienempi kaksilitrainen versio, joka laajensi auton ostajakuntaa tärkeillä kotimarkkinoilla.

Tekniikan ohella Gamma erottui kilpailijoistaan muotoilun avulla. Neliovinen malli oli moneen konservatiiviseen sedaniin verrattuna suorastaan avantgardistisen oloinen viiston kattolinjansa ja terävästi leikatun peränsä myötä, mutta monikäyttömallin isoa takaluukkua autossa ei vielä ollut. Isot ikkunat toivat ohjaamoon rutkasti valoa, ja sisustan arvokkaat materiaalit sekä aikalaisekseen pitkälle mietitty ergonomia jatkoivat Lancian hillityn luksuksen perinteitä.

Lancia Gamma Coupé
Lancia Gamma Coupén sisusta. Kuva: Lancia.

Innovatiivisen neliovisen vastapainoksi kaksiovinen Coupé oli korostetun tyylikäs, ja siinä oli myös neliovista lyhyempi akseliväli sekä tasaisemmin koriin integroidut puskurit. Mittasuhteet olivat erilaiset myös Coupén pidemmän konepellin myötä, joten kaksiovinen Gamma jatkoi italialaisten GT-autojen perinteitä 1970-luvun kulmikkaalla tyylillä höystettynä.

Coupéssa panostettiin ehkä jopa ulkokuorta enemmän sisustaan, joka oli suunniteltu ”matkaloungeksi” eikä vain kuljettajan ehdoilla. Muotoiluun otettiin vahvoja vaikutteita aikakauden tuotedesignista, mikä näkyi erikoisissa värivalinnoissa, arvokkaan oloisissa materiaaleissa sekä isoissa lasipinnoissa. Autossa ei painotettu suorituskykyä, vaan ennemminkin mukavuutta ja matkustamisen tunnelmaa.

Lancia Gamma Coupé
Lancia Gamma Coupé. Kuva: Stellantis.

1980-luvun lähestyessä Gamma sai vielä elektronisen polttoaineen ruiskutuksen, pieniä päivityksiä ulkokuoreen ja entistäkin hienomman sisustan, jotka näkyivät erityisesti Coupéssa. Kaikesta tästä huolimatta Gamman valmistusmäärä jäi vain noin 22 000 autoon, kun se poistui Lancian mallistosta vuonna 1984 ja antoi tilaa Tipo 4 -yhteistyönä Fiatin, Alfa Romeon ja Saabin kanssa kehitetylle Themalle. Gammassa toteutuivat valitettavasti pahimmat stereotypiat 1970-luvun italialaisista autoista, eli designin ja tyylin kanssa käsi kädessä kulkivat monenlaiset luotettavuusongelmat ja ruosteherkkyys.

Gamman erikoisuutena oli toisen nokka-akselin yhteyteen asennettu ohjaustehostimen pumppu, jolloin auton käynnistäminen kylmänä talvipäivänä etupyörät ääriasentoon käännettynä saattoi katkaista jakohihnan tai sotkea nokka-akselin oikean ajoituksen. Konstruktiota parannettiin myöhemmissä autoissa, mutta täysin luotettavaa siitä ei koskaan saatu. Vääräleukojen mukaan Lancian insinöörien aika oli mennyt sen sijaan autohistorian hyödyttömimmän takaikkunan suunnitteluun, koska neliovisen Gamman takaluukun kannessakin oli oma ritilällä verhottu lasinsa.

Lancia
Lancia Gamma Berlina. Kuva: Turo Leppänen.

Toki se toi autoon omanlaisen säväyksensä, ja italialaiset muotoilustudiotkin innostuivat tekemään omia tulkintojaan Gamman pohjalta. Yksittäiskappaleina syntyivät niin targa-kattoinen Coupé kuin Coupén tyyliä hyödyntänyt neliovinen porrasperäkin, mutta edistyksellisin Gamma-pohjainen konsepti oli Italdesignin Megagamma. Giorgetto Giugiaron muotoilema korkekattoinen pystyperä vuodelta 1978 oli aikaansa edellä ja antoi esimakua 1980-luvulla monen merkin valikoimaan ilmestyneistä tila-autoista.

Lancia Megagamma
Lancia Megagamma. Kuva: Giugiaro.
Lancia Gamma Berlina
Lancia Gamma Berlina. Kuva: Stellantis.
Lancia Gamma Coupé
Lancia Gamma Coupé. Kuva: Stellantis.

Toyota vahvisti legendaarisen nimen comebackin – uusi Celica saa Sports-lisänimen, kaksilitraisen turbonelosen ja nelivedon

Automaailmassa jo pitkään velloneet huhut Toyota Celican paluusta markkinoille saivat nyt lopullisen vahvistuksensa, kun japanilaismerkin edustaja antoi uudesta Celicasta muutamia ennakkotietoja brittiläiselle Autocarille.

Toyotan viime vuosien nelivetoiset sporttimallit, eli hot hatchien luokkaan kuuluvat GR Yaris ja Corolla liikkuvat kolmisylinterisen 1,6-litraisen turbokoneen voimin, josta on revitty irti parhaimmillaan yli 300 hevosvoiman huipputeho. Varsin korkeaviritteisellä 1,6-litraisella koneella ei ole kuitenkaan mahdollista täyttää tulevia päästömääräyksiä, joten japanilaismerkki on kehittänyt myös G20E-koodinimen alla kulkevaa kaksilitraista turbonelosta.

Toyota GR Yaris
Toyota GR Yaris. Kuva: Toyota.

Siitä pitäisi irrota vakiovireessään noin 400 heppaa, ja kilpailukäytössä jopa 600 hevosvoiman teholukema on mahdollinen isomman turboahtimen ansiosta. Toyotan Gazoo Racing -sporttidivisioonan markkinointipäällikkö Mikio Hayashi kertoi Autocarille, että Toyota harkitsee vakavasti tämän moottorin käyttöä tulevassa Celicassa. Hän tuli samalla vahvistaneeksi, että auto saa Sports-lisänimen ja nelivedon vanhojen Celica GT-Four -mallien tavoin.

Sitä ei ole kuulemma vielä päätetty, käytettäänkö tulevassa Celica Sportsissa pelkkää polttomoottoria vai jonkinasteista hybridijärjestelmää. Päästöpuheiden perusteella jälkimmäinen kuulostaa todennäköisimmältä vaihtoehdolta. Sama voimalinja saatetaan tulevaisuudessa nähdä myös GR Yariksen ja Corollan seuraajissa, jos Toyota lähtee kehittämään niitä.

Toyota Celica
Toyota Celica. Kuva: Toyota.

Kaikki tähänastiset Celicat ovat olleet etumoottorisia, mutta Toyota on vahvistanut kehittävänsä myös keskimoottorista urheiluautoa. Siitä tulisi luontevasti uusi MR2, mutta japanilaismedioiden kertomien tietojen mukaan myös uudesta Celica Sportsista saatetaan tehdä keskimoottorinen auton erottamiseksi Toyotan muista sportticoupéista, eli GR86:sta ja Suprasta.

Toyota GR Supra
Toyota GR Supra. Kuva: Toyota.

Kahden keskimoottorisportin kehittäminen olisi ainakin taloudellisista lähtökohdista täysin järjetöntä jopa Toyotalle, joten tässä tapauksessa uusi Celica toimisi myös aiempien MR2-mallien seuraajana. Nettiin on putkahdellut viime viikkoina ensimmäisiä kuvia Toyotan ensi kauden WRC-ralliauton testeistä, joissa tuleva kilpuri on ollut vielä tiukasti naamioteipin peitossa. Nämä kuvat ovat voimistaneet Celica-huhumyllyä, koska ralliauto näyttäisi olevan ainakin etäisesti coupéa muistuttava luiskaperäinen malli, ja lisäksi Toyota on viime aikoina hyödyntänyt julkisuudessa esimerkiksi Juha Kankkusen vetovoimaa ”Mr. Celicana”.

Toivoa kuitenkin sopii, että ralliauto on vasta ensimmäinen testimuuli, jonka ulkonäkö ei vastaa tulevaa tuotanto-Celicaa. Kilpuri on nimittäin ainakin tässä vaiheessa varsin eriskummallisen näköinen koppero, jonka sivuprofiili on lähempänä vanhaa Priusta kuin minkäänlaista sportticoupéa. Rallin MM-sarjan uudet säännöt sallivat myös puhtaan prototyypin ilman tuotantoautovastinetta, mutta Toyota haluaa luultavasti tulevaisuudessakin hyödyntää rallipolkujen tuomaa sädekehää jonkin siviilimallinsa markkinoinnissa vielä tällä kaudella käytössä olevan GR Yariksen tavoin.

Video

Tehdas teki vain yhden avomallisen Ferrari Testarossan – se meni Fiat-patriarkka Gianni Agnellille

Tuskin yksikään toinen auto symboloi yhtä hyvin 1980-luvun nousukautta kuin Miami Vicestakin tuttu Ferrari Testarossa. Keskimoottorisporttia sai tehtaalta vain umpikattoisena coupéna, mutta tähänkin löytyy yksi poikkeus.

Useat firmat ympäri maailmaa, kuten Straman, Pavesi, Lorenz & Rankl, Koenig, Eurotech ja EBS sahasivat toki omin päin Testarossia avoautoiksi tai targa-kattoisiksi, mutta Ferrarin omaan valikoimaan ei koskaan kuulunut avo-Testarossaa. Tästä huolimatta yksi sellainen tehtiin myös Maranellossa aivan erityistä asiakasta varten.

Ferrari Testarossa Spider
Ferrari Testarossa Spider. Kuva: Ferrari.

Tuo asiakas ei ollut enempää tai vähempää kuin Gianni Agnelli, eli koko Fiat-konsernin pääpatriarkka, Torinon Juventuksen omistaja ja epävirallisesti lähes Italian kruunaamaton kuningas. Avomallisella Testarossalla haluttiin juhlistaa Agnellin 20-vuotista taivalta Fiatin ylimmässä johdossa vuodesta 1966 lähtien, joten autoa alettiin rakentaa alkuvuodesta 1986.

Työt starttasivat helmikuussa 1986, ja valmista tuli noin neljä kuukautta myöhemmin. Spideriksi muutettu Testarossa esiteltiin uudelle omistajalleen kesäkuun 16. päivä, jolloin auto oli myös saanut varsin persoonallisen Torinon rekisterinumeron TO 00000G. Agnellin omistaman IFI Spa -rahoitusyhtiön nimiin kirjatun huoltokirjan mukaan Ferrarin tehdastakuu oli astunut voimaan jo 13.6.1986, mutta auto rekisteröitiin Gianni Agnellin nimiin vasta seuraavan vuoden maaliskuussa.

Ferrari Testarossa Spider
Ferrari Testarossa Spider. Kuva: Ferrari.

Agnellilla oli käytössään vuosien varrella monia muitakin yksittäiskappaleena valmistettuja autoja, kuten farmariksi muutettu Fiatin luksusmalli 130, lifestyle-tyylisiä Fiat Pandoja ja jopa kaksioviseksi avoautoksi rakennettu Lancia Delta HF Integrale. Se oli hopeanvärinen, ja myös Testarossa Spiderin pintaa koristi italiaksi argentona tunnettu sävy. Värivalinnan syy löytyi hopean kemiallisesta Ag-merkistä, eli Gianni Agnellin nimikirjaimet toisin päin.

Agnelli tunnettiin ympäri maailmaa hienostuneesta tyylistään, joka ulottui myös autojen väreihin. Avo-Testarossan korin väri sai kontrastia ovissa sekä helmoissa käytetyistä sinisistä raidoista, ja auton sisustakin verhoiltiin sinisellä nahalla. Moottori ei saanut patriarkkaa varten mitään erikoisvirityksiä, joten 12-sylinterinen 4,9-litrainen pannukakkumylly tuotti avomallisessa yksittäiskappaleessa samat 390 hevosvoimaa kuin kaikissa muissakin Testarossissa. Suorituskyky oli kuitenkin heikompi kuin umpimallissa, koska avokorin vaatimat lisäjäykisteet kasvattivat myös auton painoa.

Vaikka moottori olikin vakio, Spiderin vaihteistosta ei voinut sanoa samaa. Agnellilla oli ongelmia vasemman jalkansa kanssa hänen nuoruudessaan tapahtuneen kolarin jälkeen, joten autoon asennettiin automatisoidulla kytkimellä varustettu Valeon ratkaisu, joka oli alun perin kehitetty Lancian ralliautoihin. Vaihteisto päätyi myös muutamiin Ferrari Mondialeihin, mutta Testarossaan sitä ei koskaan virallisesti tarjottu.

Spiderin keskikonsolissa olevaa nappia painamalla kytkinpoljin vetäytyi piiloon, joten kuski sai itse päättää käyttääkö kytkintä vai ei. Vastaavaa vaihteistoratkaisua käytettiin muuten myös Gianni Agnellin punaisessa Ferrari F40:ssä, joka luovutettiin hänelle kolme vuotta avo-Testarossan jälkeen. Suurin haaste Spiderin rakennusvaiheessa ei kuitenkaan ollut vaihdelaatikko, vaan sähkötoimisen kangaskaton sovittaminen alun perin umpiautoksi suunniteltuun Testarossaan. Hommassa onnistuttiin lopulta niin hyvin, että ala-asennossaan ollut katto saatiin kokonaan piiloon kovan kantensa alle.

Ferrari Testarossa Spider
Ferrari Testarossa Spider. Kuva: Ferrari.

Testarossa Spiderin rattiin päässeet onnekkaat tietävät kertoa, että sekä kytkin että tehostamaton ohjaus ovat raskaita pienillä nopeuksilla, mutta vauhdin kasvaessa auto muuttuu suorastaan helpoksi ajaa. Tässä on apua kaksitoistamukisen moottorin muhkeasta väännöstä, ja auto tuntuu kuulemma hyvin vakaalta yli 160 km/h:n nopeuksissakin. Spider oli siis kuin luotu autostradojen ohjukseksi, mutta kovin paljon Agnelli ei sillä ehtinyt ajaa.

Avo-Testarossa pysyi Gianni Agnellin omistuksessa vuoteen 2003 saakka, jolloin hän menehtyi. Hopeanhohtoinen Spider myytiin tuolloin eräälle Agnellin ystävälle, jonka lapset päättivät myydä auton Artcurialin huutokaupassa Pariisin Rétromobile-näyttelyn yhteydessä helmikuussa 2016. Ferrarin mittarissa oli tuolloinkin vain 23 000 kilometriä, ja se oli edelleen samassa kunnossa kuin tehtaalta lähtiessään.

Autosta maksettiin huutokaupassa yli 1,2 miljoonaa euroa verot ja komissiot mukaan lukien, eli yli 10 kertaa enemmän kuin mikä olisi ollut tavallisen umpi-Testarossan arvo. Seuraavan vuoden kesällä Spider oli esillä Ison-Britannian Ferrari-kerhon vuotuisessa concours-tapahtumassa, ja auto majailee Briteissä ilmeisesti edelleen. Se kuuluu Lontoossa asuvalle harrastajalle, joka osti Spiderin Artcurialin 10 vuoden takaisesta huutokaupasta.

Video

Elegantti pukukello: NOMOS Glashütte Orion Neomatik New Black

Pukukellot ovat jääneet viime vuosina – ja vuosikymmeninä – sporttisempien rannekellojen jalkoihin, mutta niille on edelleen paikkansa.

Siinä missä astetta rennommat kellot sopivat sopivalla rannekkeella formaaleihinkin yhteyksiin, ovat pukukellot jääneet syyttä ja suotta oman genrensä vangiksi, vaikka niitäkin voi yhtälailla käyttää rennommissakin tyyleissä ja yhteyksissä.

Tästä viitekehyksestä esittelen Elegantti pukukello -sarjassa erilaisia vaihtoehtoja eri hintaluokista, jotka istuvat tumma puku -etikettiin, mutta toimivat yhtälailla vähän rennommissakin yhteyksissä, tinkimättä kuitenkaan pukukellomaisuudesta.

Miten määrittelen pukukellon?

Pukukello on käyttäjän ranteessa hillityn kokoinen rannekello, jossa on minimalistinen design ja nahkaranneke.

NOMOS Glashütten hillitty charmi

Saksalainen NOMOS Glashütte on yksi harvoista itsenäisistä kellonvalmistajista, joka tekee muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kaiken itse. Erityisesti Bauhaus-tyylistään tunnetun valmistajan kellomallistoista Orion on kaikista pelkistetyin, jossa huomio kiinnittyy tarkoin viimeisteltyihin yksityiskohtiin ja harmoniaan, johon ei ensinäkemältä kiinnitä huomiota. Kuitenkin kun kelloihin tutustuu ajatuksen kanssa, niistä avautuu kauniita ja harkittuja yksityiskohtia, joita arvostaa kellon arvolle sopien hiljaa mielessään.

Tunnetilaa voi pitää eräänlaisena luksuksena, joka ei huutele olemassaolostaan, eikä siitä tee mieli huudella suureen ääneen. Nomosin omistajalle riittää tieto siitä, että ranteessa on jotain erityistä. Ehkä juuri tässä kohtaa hillitty charmi kuvaa terminä Orion-kellomalliston luonnetta parhaiten.

Orion Neomatik New Black

Orion-kellomallistosta nostan esille kolmikon, joka on lähisukua keskenään, tarjoten erinomaisen vaihtoehdon erikokoisiin ranteisiin. Mallisarjan pienin kellomalli on 36,4 millimetriä, keskimmäinen 38,5 millimetriä ja suurin 40,5 millimetriä, joista löytyy lähes ranteeseen kuin ranteeseen sopiva koko. Kelloissa on pieniä eroja osoittimien ja indeksien värijärjestysten suhteen, jonka lisäksi suurimmassa mallissa (ref. 366) on päivyri.

Oma suosikkini Neomatik New Black -mallisarjassa on sen pienin yksilö (ref. 396). Slimmin kuorensa (8,5 millimetriä) ja passelin pituutensa (45 millimetriä korvakkeen päästä päähän) johdosta se istuu ranteeseeni kuin se olisi siihen varta vasten tehty ja kello sujahtaa vaivatta kauluspaidan hihan alle. Kerrassaan mainion tuntuinen Horweenin nahkaparkitsimon Shell Cordovanista tehty ranneke terässoljella täydentää istuvuuden. Omasta mielestäni perinteinen terässolki sopiikin parhaiten pukukellon kaveriksi.

Rannekkeista on syytä mainita kellomallien millimetrin portaissa kasvava korvakeväli, eli pienimmässä mallissa rannekkeen leveys kiinnityskohdasta on 18 millimetriä, keskikokoisessa mallissa 19 millimetriä ja suurimmassa 20 millimetriä.

Kontrastia kiillotetulle kellonkuorelle tuo hillitysti valoon reagoiva musta galvanoitu kellotaulu, jonka rodinoidut valkoiset osoittimet ja valkoiset minuutti-indeksit sekä valmistajan logo saavat arvokasta kontrastia timanttikiillotetuista kultaisista tunti-indekseistä ja kullanvärisestä neomatik-tekstistä, jotka sopivassa valossa tuovat kellotauluun lämmintä tummanruskeaan taittavaa sävyä.

NOMOS Glashütte Orion Neomatik New Black -mallisarjan pienin 396-malli on elegantti pukukello.

Kiinnostavuutta kellotauluun tuo kello kuudessa sijaitseva pikkusekunti, jonka visuaalinen toteutus on Bauhaus-tyylin yksinkertaisuutta parhaimmillaan. Kellotalua kelpaa ihailla kuperan safiirilasin läpi, joka tuo kellolle ripauksen vintage-henkisyyttä viemättä sitä kuitenkaan kohti menneisyyttä.

Tätä päivää mallisarjan kelloissa edustaa DUW 3001 -automaattikoneisto, joka on Nomosin omaa inhouse-tuotanto tarjoten 43 tunnin käyntivaran. Mielestäni tämä on riittävästi pukukellolle, jota käytetään joko satunnaisesti, tai sitten säännöllisesti. Ensimmäisessä tapauksessa veto loppuisi joka tapauksessa aikanaan ja jälkimmäisessä tapauksessa ei lainkaan. Vesitiiveyttä kellolla on pukukellolle riittävä 50 metriä.

Hinnat ja saatavuus

NOMS Glashütten Orion Neomatik New Black -mallisarjan hintataso on tyyli, laatu ja viimeistely huomioiden kilpailukykyinen. Pienikokoisin malli (396) maksaa 3220 euroa, keskikokoinen malli (346) maksaa 3360 euroa ja suurikokoisin malli (366) maksaa 3700 euroa. Suomessa New Black -mallisarjan kellot ovat saatavilla Hovisepiltä.

NOMOS:in kellot toimitetaan tutuksi käyneessä, kompaktissa vetoketjullisessa nahkakotelossa.

Brittifirman rakentama Audi Quattro yhdistää B-ryhmän tyylin veekasivoimaan

Vuonna 1980 debytoinut alkuperäinen Audi Quattro teki nelivetovallankumouksen rallipoluilla, ja auton ura huipentui B-ryhmän lyhennettyyn S1:een. Brittiläinen Audacious Automotive rakentaa nyt pidemmästä Quattrosta S1-henkisen luomuksen, jota vauhdittaa uudemman RS 4:n V8.

Kyseessä on autoalan startupina toimivan firman ensimmäinen projekti, joka ei ole vielä valmis. Mac Zaglewskin johtama Audacious Automotive on valinnut restomodinsa kohteeksi muiden firmojen harrastamien ”vanhennettujen” Porsche 911 -mallien tai tuoreemmalla tekniikalla varustettujen klassikkomaasturien sijasta Ingolstadtin rinkulamerkin nelivetolegendan, jossa luovutaan kuitenkin vähintään yhtä legendaarisesta turboviitosesta.

Audacious Automotiven Audi Quattro -restomod
Audacious Automotiven Audi Quattro -restomod. Kuva: Audacious Automotive.

Sen tilalle sovitetaan noin parikymmentä vuotta vanhasta, eli B7-sukupolven RS 4:stä lainattu 4,2-litrainen veekasi, joka tuotti tehdasvireessään 420 hevosvoimaa. Audacious lisää pannuun kuitenkin vielä mekaanisen ahtimen, jolloin tehoa pitäisi syntyä vähintään 600 heppaa. Potku välitetään luonnollisesti kaikille neljälle pyörälle, ja vaihteistona palvelee klassinen manuaali.

Tekniikanvaihdon lisäksi brittifirma muuttaa pitkän Quattron ulkonäköä. Inspiraatio on haettu 1980-luvun puolenvälin rallipolkujen lyhyestä S1 Quattrosta, joka on yksi tarunhohtoisimmista B-ryhmän kilpureista. Tämän myötä pidempi Quattro saa muhkeat lokasuojanlevitykset, uuden maskin ja etupuskurin ilmanottoaukkoineen sekä rallityylisen takasiiven. Muutoksiin kuuluvat myös ritilöillä varustettu takalasi, takapuskurin alle sovitettu diffuusori ja tuplaputket.

Audacious Automotiven Audi Quattro -restomod
Audacious Automotiven Audi Quattro -restomod. Kuva: Audacious Automotive.

Mac Zaglewskin mukaan näitä osia ei asenneta vain tyylin vuoksi, vaan ne kohentavat myös auton jäähdytystä ja aerodynamiikkaa. Pyöräkokokin on paljon alkuperäistä suurempi, jolloin vanteiden taakse mahtuvat modernit jarrut. Auton pitäisi olla valmiina ainakin 250 kiloa kevyempi kuin tekniikanluovuttajana toimiva B7 RS 4, joten suorituskyky lienee 600-heppaiseksi viritettynä lähes brutaalia tasoa.

Audacious Automotiven Audi Quattro -restomod
Audacious Automotiven Audi Quattro -restomodin vanne. Kuva: Audacious Automotive.

Kuten varmasti jo arvasittekin, tämäkin restomod on kaikkea muuta kuin halpaa hupia. Audacious Automotive perii kaikista muutostöistä vähintään 400 000 euroa, ja tähän päälle tulevat vielä elinluovuttajina toimivien coupé-korisen Quattron ja B7 RS 4:n aiheuttamat kustannukset.

Audacious Automotiven Audi Quattro -restomod
Audacious Automotiven Audi Quattro -restomod. Kuva: Audacious Automotive.

Audacious Automotiven Audi Quattro -restomod
Audacious Automotiven Audi Quattro -restomod. Kuva: Audacious Automotive.

Longines HydroConquest uudistui

Uudistunut HydroConquest-sukeltajankellomallisto julkaistiin kahdessa eri kokoluokassa.

Longinesin suosittu sukeltajankellomallisto HydroConquest on kokenut historiansa suurimpiin lukeutuvan uudistuksen, jonka myötä mallistolle tunnuksenomaiset suuret arabialaiset tunti-indeksit (12, 6 ja 9) ovat jääneet historiankirjoihin. Uusi pelkistetympi tauludesign jakanee mielipiteitä, mutta se on tuttu muutamaa vuotta aiemmin julkaistusta HydroConquest GMT -mallistosta.

Mitä muuta on sitten muuttunut?

Kaksi kokoluokkaa, virtaviivaisempi muotoilu

Ensimmäisenä esiin nousee uudistuneet kokoluokat, eli 39 ja 42. Longines on määrätietoisesti vähentämässä kokoluokkiaan ja seuraa näissä nykypäivän trendiä, jossa suositaan aiempaa pienempiä kelloja. Samalla päästään karsimaan referenssien määrää, joten jatkossa mallistot ovat kompaktempeja.

Kellonkuoren design noudattelee vuonna 2023 esitellyn HydroConquest GMT -malliston muotokieltä, 39 ja 42 millimetrin kuoriin sopeutettuina. Kellosta on tullut virtaviivaisempi niin paksuuden kuin pituutensa (korvakkeesta korvakkeeseen) osalta, joka tarkoittaa muiden pienten muutosten myötä parempaa ranneistuvuutta. Ennenkaikkea HydroConquest on nyt harmonisempi kokonaisuus yhdessä GMT:n kanssa, ollen silminnähden samaa tuoteperhettä.

39 millimetrin kellomallit

Uusi ranneke, parannettu teräslukko

Toinen merkittävä muutos on tapahtunut rannekkeissa. Perinteisen kolmelinkkisen teräsrannekkeen rinnalle on tullut Milanese mesh -ranneke, joka on lajissaan erinomaisen tyylikäs tapaus. Molemmissa teräsrannekkeissa on käytössä sama taittolukko, josta löytyy malliston toinen kehitysaskel, helppokäyttöinen mikrosäätömahdollisuus. Mikrosäädön toiminnallisuus on helppo todeta Hoviseppien alla olevasta videoista (kohdassa 00:23).

@hovisepat

Miltä näyttää Longinesin uusi HydroConquest?@longines HydroConquest Watches

♬ original sound – Hovisepät – Hovisepät

Päivitetty koneisto

Kolmas muutos on tapahtunut konehuoneen puolella, jossa voimanlähteenä toimii Longinesin uusin L888.5-automaattikoneisto 72 tunnin käyntivaralla. Piistä tehdyn spiraalin myötä koneisto on entistä suojatumpi arjen magnetismia vastaan on sitä kautta aiempaa varmatoimisempi.

Vetonupin tuntuma on tunnokas, joten kellon asettaminen tarkkaan aikaan ja päivyrin hallinta on vaivatonta. Nuppi on myös sopivan iso, joten siitä saa hyvän otteen. Kierteille ruuvilukittava vetonuppi menee pakottamatta, jonka huomaa viimeistään siinä kohtaa, kun kohdalle sattuu kello jossa asia ei näin ole.

Raikas värimaailma

Uudistunut HydroConquest-kellomallisto on saatavilla viidessä eri värivaihtoehdossa, joita ovat musta, sininen, vihreä, sinimusta ja vaaleansininen (Frosted Blue). Näistä kaksi viimeistä on saatavilla vain Milanese mesh -rannekkeella. Vihreä ja sininen ovat saatavilla H-linkkisellä teräsrannekkeella ja musta on saatavilla molemmilla teräsrannekevaihtoehdolla. Vaihtoehdot ovat täsmälleen samat molemmissa kokoluokissa.

42 millimetrin kellomallit

Myös tuttua ja turvallista

HydroConquest on edelleen Longinesin tuttu ja turvallinen sukeltajankello, jolla uskaltaa mennä syvempiinkin vesiin. Malliston vesitiiveys on 300 metriä ja kellon luettavuus hämärässä tai pimeässä on kohdallaan kellotaulun indeksien ja osoittimien reilun lumemassauksen myötä. Vain vastapäivään pyörivän kellonkehän keraamisessa insertissä on kello 12:n kohdalla lumetäplä helpottamassa kehän asennon havainnointia.

Kellotaulun luettavuutta parantaa myös safiirilasin heijastesuojaus, joka on tehty useana kerroksena lasin molemmin puolin. Tämä on hyvä huomioida etenkin niiden kellonkäyttäjien, joilla on tapana rymytä kellon kanssa joka paikassa. Samalla on hyvä muistaa se, että keraaminen kellonkehä ei vähästä säikähdä.

Yhteenveto

Longines on uudistanut HydroConquest-mallistoaan ennakkoluulottomasti. Lopputuloksena on tyylikäs ja kokoluokkiensa puolesta moneen ranteeseen sopiva kellomallisto, joka tarjoaa suorituskykyä hyvässä hintaluokassa. Nimittäin, tänä päivänä sveitsiläisvalmisteinen “inhouse”-tuotantoa edustava sukeltajankello Longinesin brändikategoriassa reilun kahden tuhannen euron hintalapun kera on harvinaista herkkua.

Longines HydroConquest

Uudistunut HydroConquest on omissa silmissäni selkeä freesaus Longinesin tuotekatalogiin, jolla kehtaa tavoitella nuoria sukupolvia perinteikkään brändin asiakkaiksi. Myynnillisesti hienoksi vedoksi katson myös sen, että hinta on sama kellon koosta riippumatta, jolloin valinnan voi tehdä puhtaasti omien koko- ja väripreferenssien pohjalta.

Kellon hinta on joko 2250 euroa (kolmilinkkinen teräsranneke) tai 2400 euroa (Milanese mesh).

Longines HydroConquest -kellomallistoa myy mm. vaasalainen Hovisepät.

Pääkuva: Antti Luoma-aho / Hovisepät, muut kuvat: Longines

Renault Twingo mullisti pikkuautoluokan 1990-luvun alussa – tila-automaiseen tyyliin otettiin mallia jopa Puolasta

Monet Renaultin 1980-luvun malleista olivat valitettavan tylsiä, joten ranskalaismerkki oli seuraavan vuosikymmenen kynnyksellä kipeästi kunnon piristysruiskeen tarpeessa. Sellainen saatiin vuonna 1987 Renaultin päämuotoilijana aloittaneen Patrick Le Quémentin luomasta tyylistä, jonka yksi parhaista esimerkeistä on ensimmäisen sukupolven Twingo.

Renault oli toiminut eurooppalaisten tila-autojen pioneerina jo vuonna 1984 markkinoille tulleen Espacen myötä, joka sijoittui muutamien kilpailijoidensa tavoin automarkkinoiden keskiluokkaan tai siitä ylöspäin. Pikkuautojen segmentissä tila-auto oli sen sijaan tuntematon käsite, kunnes Renault keksi tuoda Espace-tyylisen ”one box designin” miniautojen luokkaan.

Renault Twingo I
Renault Twingo I. Kuva: Renault.

Renault oli esitellyt jo vuonna 1987 tila-automaisen kaksiovisen Vesta 2 -tutkielman, ja Espacen valmistajana toimineena Matraltakin nähtiin vuonna 1991 P41-nimen saanut pikkuinen tilakonsepti. Niitä enemmän Renaultia taisi kuitenkin inspiroida Puolassa kehitetty Beskid 106, jonka sivuprofiili oli jo hyvin lähellä ranskalaismerkin vallankumouksellista pikkuautoa.

Näin voidaan hyvin luonnehtia Pariisin autonäyttelyssä syksyllä 1992 ensi-iltansa saanutta Twingoa, joka aiheutti näyttelyhallissa vastaavaa kuhinaa kuin Citroën DS 37 vuotta aiemmin. Tila-auton peruskonseptin hyödyntäminen pikkuautossa oli tuotantoautojen puolella jotakin aivan uutta, ja lisäksi Twingon naamailme oli suorastaan vastustamattoman ystävällinen.

Renault Twingo I
Renault Twingo I. Kuva: Renault.

Saksalaisen brändispesialisti Manfred Gottan keksimä Twingo-nimi sopi hauskan näköiseen pikkuiseen kuin nenä päähän, ja värivalikoimakin toisti 1990-luvun alun pirteitä pastellisävyjä. Väri-ilottelu jatkui myös sisustassa, jota dominoivat nykynäkökulmasta suorastaan räikeät sinisenkirjavat penkit sekä valikoidut mintunvihreät muoviosat. Keskellä kojelautaa komeillut hätävilkkujen nappulakin oli kuin pellen nenä, ja myös digitaalinen nopeusmittari oli sijoitettu kojelaudan keskelle tuulilasin tuntumaan.

Renault Twingo I
Renault Twingo I:n sisusta. Kuva: Renault.

Twingo siis suorastaan pursuili iloista tyyliä, mutta vielä tärkeämpää oli auton käytännöllinen puoli. Vain 3,43 metriä pitkän pikkuauton kyytiin sopi pituussuunnassa 170 millin verran siirrettävän takapenkin ansiosta vaikka neljä koripalloilijaa, ja istuimen toisessa ääriasennossa tavaratilan perusvetoisuus oli yli 260 litraa. Lisäksi autoon sai ison avautuvan kangaskaton Tipparellun tai Rättisitikan hengessä. Innovatiivisen designin ja tilankäytön vastapainona Twingon tekniikka edusti vanhassa vara parempi -linjaa, koska keulalle sovitetun 1,2-litraisen 55-heppaisen työntötankonelosen peruskonstruktio juontui 1960-luvulta.

Renault Twingo I
Renault Twingo I. Kuva: Renault.

Twingon myynti käynnistyi alkuvuodesta 1993, ja pieni Renault nousi monessa maassa nopeasti myydyimpien pikkuautojen joukkoon. Vanhahtavan moottorin ohella Twingon turvallisuus sai pyyhkeitä saksalaisen Auto Motor und Sportin tekemän törmäystestin jälkeen, mutta korirakennetta vahvistettiin myöhemmin ja turvatyynyt ilmestyivät Twingoonkin. Myös moottori vaihtui vuosien myötä modernimpaan konstruktioon, ja Renault päivitti ykköskorin Twingoa useaan kertaan sen pitkän uran aikana.

Tipparellun perinteitä sympaattisena ja käytännöllisenä pikkuautona jatkaneen Twingon lisävarustelistalle ilmestyi esimerkiksi automatisoitu robottivaihteisto, ja ensimmäisen faceliftin vuoro oli kesällä 1998. Tuolloin auto sai esimerkiksi valkoiset etuvilkut, uudet korinväriset puskurit, tuoreen kojelaudan sekä tekniikkaan tehtyjä muutoksia. Kaksi vuotta myöhemmin tekniikkaa ja turvallisuutta päivitettiin vielä kattavammin, ja syksyllä 2004 oli vielä viimeisen pienen faceliftin vuoro.

Renault Twingo I facelift
Renault Twingo I facelift. Kuva: Renault

Ensimmäisen sukupolven Twingo poistui Ranskassa tuotannosta vasta vuonna 2007, jolloin niitä oli ehditty valmistaa yli 2,4 miljoonaa kappaletta. Menestys ei rajoittunut pelkästään Ranskan kotimarkkinoille, vaan esimerkiksi Saksaan saatiin myytyä yli puoli miljoonaa Twingoa. Renaultin pikkuauto ei toiminut vain edullisena kulkuvälineenä, vaan se pääsi parempiinkin piireihin. Ranskan presidentti François Mitterrand sai vuonna 1995 jättäessään virkansa sosialistipuolueeltaan läksiäislahjaksi Twingon, jonka väriksi hän valitsi luonnollisesti punaisen.

Vaikka ensimmäisen polven Twingon tuotanto Ranskassa päättyi kesällä 2007, auton valmistus jatkui Kolumbiassa vuoteen 2012 saakka, mikä nosti kokonaistuotantomäärän noin 2,6 miljoonaan autoon. Ykköskorin Twingon jälkeen Renaultin ideat alkoivat valitettavasti käydä vähiin, ja keväällä 2007 esitelty toinen sukupolvi jäi paljon edeltäjäänsä vaisummaksi ilmestykseksi. Vuonna 2014 Twingosta tehtiin puolestaan takamoottorisen Smart Forfourin sisarmalli, mutta tämäkään yritys ei päättynyt hyvin.

Renault Twingo II
Renault Twingo II. Kuva: Renault.

Renault Twingo III
Renault Twingo III. Kuva: Renault.

Alkuperäisen Twingon henki onnistuttiin tavoittamaan vasta tänä vuonna myyntiin tulevassa neljännen sukupolven mallissa, joka on edeltäjistään poiketen pelkästään täyssähköauto. Uutuuden muodot kumartavat hienosti ensimmäisen Twingon suuntaan, mutta sähköinen Twingo E-Tech on suuremmasta koostaan huolimatta tiloiltaan hieman ahtaampi kuin kohta 35 vuotta sitten debytoinut alkuperäispainos. Tämä jos mikä kertoo siitä, kuinka onnistunut ykköspolven Twingo oli koko konseptiltaan.

Renault Twingo E-Tech
Renault Twingo E-Tech. Kuva: Renault.

Legendaarinen BMW-virittäjä lopettaa toimintansa – AC Schnitzerin toiminta ei enää kannata

Willi Kohl ja Herbert Schnitzer perustivat Saksan Aachenissa BMW:n mallien tuunaamiseen erikoistuneen AC Schnitzerin vuonna 1987. Viritysosien kehittämisen lisäksi AC Schnitzer osallistui esimerkiksi DTM-ratasarjaan sen kulta-aikoina E30-korisella M3:lla, ja firman vuosien mittaan kasvanut maine näkyi myös yhteistyössä BMW:n kanssa.

Tämän myötä AC Schnitzerin tuning-osia myytiin useissa maissa virallisten BMW-jälleenmyyjien kautta, ja yritys on tarjonnut näihin päiviin saakka sekä tekniikkaan että ulkonäköön keskittyviä virityspalikoita baijerilaisvalmistajan lähes kaikkiin malleihin. Nyt AC Schnitzerin omistajana toimiva KOHL Group ilmoitti kuitenkin varsin yllättäen, että firman toiminta päättyy tämän vuoden jälkeen.

AC Schnitzer
AC Schnitzerin tuunaama BMW M5 Touring G99. Kuva: AC Schnitzer.

Taustalla on yksinkertaisesti se, että AC Schnitzerin toiminta ei ole enää taloudellisesti kannattavaa. Syiksi tähän kerrotaan mm. kasvaneet tuotekehityskustannukset, epäluotettavat alihankkijat, globaalien markkinoiden kutistuminen esimerkiksi tuontitullien myötä ja Saksan byrokraattinen tuning-osien hyväksyntäjärjestelmä.

Se on niin hidas, että AC Schnitzer on pystynyt tuoman osiaan myyntiin kahdeksan tai yhdeksän kuukautta muissa maissa toimivia kilpailijoitaan myöhemmin. Kun AC Schnitzerin tuotteet on lopulta saatu markkinoille, suurin osa potentiaalisista asiakkaista on ehtinyt hankkia tuning-osansa jo muualta.

AC Schnitzer
AC Schnitzerin virittämän BMW:n moottori. Kuva: AC Schnitzer.

Lisäksi koko tuning-kulttuuri on muuttunut. AC Schnitzerin edustajat myöntävät itsekin, että firma ei ole enää vedonnut nuorempiin autoharrastajiin entiseen malliin. Automaailman sähköistyminenkään ei ole edistänyt AC Schnitzerin tilannetta, koska sähkömalleihin ei ole voitu tarjota polttomoottorien kaltaisia virityspaketteja tai sporttiputkistoja. Matalampia alustoja ja ulkonäköön vaikuttavia osia on toki ollut saatavilla sähkö-Bemareihinkin, mutta ne ovat tuning-firman tapauksessa vain puoli ruokaa.

AC Schnitzer
AC Schnitzerin vannemalleja. Kuva: AC Schnitzer.

AC Schnitzer ei kuitenkaan katoa yhdessä yössä, vaan nykyinen osavalikoima pysyy saatavilla vielä tämän vuoden ajan. Takuista huolehditaan sen jälkeenkin, ja myös perinteisen nimen potentiaalisesta ostajasta on ollut puhetta. BMW:n malleihin myöskin vuosikymmeniä keskittynyt ja itsenäisen autonvalmistajan statuksella toiminut Alpina päätyi suoraan baijerilaismerkin omistukseen, mutta tällaista kohtaloa ei ole odotettavissa AC Schnitzerille.

AC Schnitzer
AC Schnitzerin virittämä BMW M5 E60. Kuva: AC Schnitzer.

BMW:n mallien lisäksi AC Schnitzer on tarjonnut tuning-osia sisarbrändi Minin malleihin, moottoripyöriin ja jopa nykysukupolven Toyota GR Supraan, joka on tekniikaltaan omaa sukua BMW Z4.

AC Schnitzer
AC Schnitzerin tuunaama Toyota GR Supra. Kuva: AC Schnitzer.