Mercedes-Benz toimi 1950-luvulla erittäin menestyksekkäästi sekä urheiluautojen ratasarjoissa että F1:n puolella, kunnes vuoden 1955 Le Mansin 24 tunnin kilpailussa tapahtunut katastrofaalinen onnettomuus sai stuttgartilaiset vetäytymään kilparadoilta vuosikymmeniksi. Edellisvuonna kaikki oli kuitenkin vielä hyvin, ja tuolloin valmistui myös yksi autohistorian erikoisimmista kuljetusautoista.
Tuo laite on Mersun testiosaston vuonna 1954 rakentama Renntransporter, joka tunnetaan myös sinistä ihmettä tarkoittavalla Das blaue Wunder -lempinimellä. Kilpurien kuljetin tehtiin kautta 1955 varten, ja se ei ole ihan mikä tahansa kuorma-auto. Laitteen tekniikka lainattiin nimittäin pääosin stuttgartilaisten henkilöautomallistosta, ja tämä näkyi myös yksittäiskappaleeksi jääneen Renntransporterin ulkonäössä.
Kuljetusauton jousitus oli peräisin edustusluokan 300 S:stä, kun taas ohjaamossa hyödynnettiin ylemmän keskiluokan ponttoonikorisesta W120-Mercedeksestä lainattuja osia. Tämä näkyy esimerkiksi ovien sekä tuulilasin muodoissa, vaikka Renntransporterin hytti onkin paljon leveämpi kuin sedan-mallisessa ”Ponttoonissa”. Auton eksoottisin komponentti oli kuitenkin moottori, joka oli peräisin aikansa superautosta, eli Lokinsiipimersuna tunnetusta 300 SL:stä.
Kolmelitrainen suora ruiskukuutonen tuotti Lokinsiivessä 215 hevosvoimaa 5800 kierroksen kohdalla, mutta moottoria kesytettiin kuljetusautoa varten sen verran, että teholukemaksi tuli 192 heppaa 5500 kierroksella. Sukulaisuus 300 SL:ään näkyi myös isolla keulatähdellä varustetussa maskissa, mutta Renntransporterissa käytettiin monia omaleimaisiakin muotoiluratkaisuja. Niihin kuuluvat esimerkiksi voimakkaasti sisäänpäin viistetyt kaarevat ohjaamon takalasit sekä hytin kanssa hyvin epäkuormurimaisesti integroitu takaosa.
Renntransporter oli siinäkin suhteessa harvinainen 1950-luvun hyötyauto, että siinä oli panostettu vahvasti myös ohjaamon mukavuuteen. Kabiini suunniteltiin pitkien siirtymien ehdoilla, ja käytetyt materiaalit olivat korkealuokkaisia. Istuimet ja ovipaneelit verhoiltiin aikansa kilpa- ja urheilu-Mersuista tutulla ruutukuvioisella kankaalla, ja kangasta löytyi myös keskikonsolista. Kojelauta sai jopa nahkaverhoilun, ja kierrosluku- sekä nopeusmittari yritettiin sijoittaa optimaalisesti kuskin näkökenttään ison ratin taakse.
Nopeusmittarin suurin lukema oli 140 km/h, mutta se jäi kuljetusauton todellisten vauhtivarojen alle. Kauden 1955 loppupuolella auton takalokasuojiin kirjailtiin teksti “Max. speed 105 m.p.h.”, joka kertoi huippunopeudeksi noin 170 km/h. Autolla sai siis kuljetettua yhden Mersun ratakilpurin, eli W196R-koodinimeä totelleen Formula 1 -auton tai urheiluautojen luokassa kisanneen 300 SLR:n hyvin nopeasti Euroopan radoille, mutta miehistön mukavuus loppui lastia purettaessa.
Renntransporterissa ei käytetty mitään mekaanisia nostoapuja, joten kuskin ja apumiehen piti laskea käsin alas lavaosan päälle kiinnitetyt rampit. Joissakin kisoissa ilman omia varikkoalueita ne toimivat myös kilpurien improvisoituina huoltoramppeina, kuten vuoden 1955 Targa Floriossa Sisiliassa. Tuon kisan voitti Stirling Moss 300 SLR:llä, ja spoilerityyppisellä ilmajarrulla varustettu 300 SLR nähtiin myös esimerkiksi Le Mansissa sekä Ruotsin Grand Prix’ssä.
Mercedeksen kilpa-autot olivat tuolloinkin hopeanvärisiä, mutta Stuttgartin ja ratojen välillä suhannut Renntransporter maalattiin Mersun muun huoltokaluston tavoin sinisellä, joka olisi ollut kilpurien puolella Ranskan kilpaväri. Tästä juontuu myös auton lempinimi, eli ”Sininen Ihme”. Ihmeellisen kuljetusauton tarve kutistui kuitenkin Mercedes-Benzin vetäydyttyä kilparadoilta kauden 1955 päätteeksi, ja tämän jälkeen Renntransporter päätyi stuttgartilaisten maantietestiosaston käyttöön.
1960-luvulla harvinaisuuden arvoa ei vielä ymmärretty, joten Renntransporter joutui valitettavasti romutettavaksi vuonna 1967. Mercedes-Benz korjasi virheensä vuonna 2001, jolloin 6,75 metriä pitkästä ja 2,9 metrin akselivälillä varustetusta autosta tehtiin arkistosta löytyneiden historiallisten dokumenttien avulla autenttinen kopio. Se on nähty sittemmin monissa tapahtumissa, ja uudestisyntynyt ”Sininen Ihme” majailee pysyvästi Mersun museossa Stuttgartissa merkin muun historiallisen kuljetuskaluston rinnalla.
