Toimittajan unelmat 3 – Volvo 360

Olen koko kesän kuolannut ikkunasta kesähessumme Volvoa, joka kaikessa kasarikaruudessaankin miellyttää automiehen silmää. Kun minulle lopulta tarjoutui mahdollisuus hypätä Volvon rattiin, ei siitä sopinut kieltäytyä. Joskus toimittajan haaveet käyvät toteen!

Tie Volvon rattiin aukeni sattuman oikusta: viikonloppukeikalle suunnannut kesämiehemme epäili kestääkö Volvo perille saakka, ja minä epäilin kestääkö elämänsä ehtoopuolella kulkeva Sitikka viikonlopun kohteeseen. Päädyimme siihen, että luotamme toistemme autoihin enemmän kuin omiimme ja teimme vaihtokaupan. Pääsimme molemmat perille.
Tie Volvon rattiin aukeni sattuman oikusta: lauantaikeikalle suunnannut kesämiehemme epäili kestääkö Volvo perille saakka, ja minä puolestani epäilin kestääkö elämänsä ehtoopuolella kulkeva Sitikka viikonlopun kohteeseen. Päädyimme siihen, että luotamme toistemme autoihin enemmän kuin omiimme ja teimme vaihtokaupan. Pääsimme kuin pääsimmekin molemmat onnellisesti perille (ja vielä takaisinkin!) ja saimme samalla mahdollisuuden nauttia vierasta hedelmää. KUVA: Joose Luukkanen

Volvo esitteli 300-sarjan vuonna 1976. Paria vuotta aiemmin Volvo oli hankkinut omistukseensa ensin kolmanneksen ja lopulta kolme neljäsosaa hollantilaisesta Dafista, ja aloitti nyt Dafin aiempiin malleihin pohjautuvan pikkuauton valmistuksen Alankomaissa. Aluksi kolmioviseen ja luiskaperäiseen autoon oli tarjolla ainoastaan Dafin aiemmista malleista tuttu portaaton Variomatic-variaattorivaihteisto, jota pyöritti Renaultin 1,4 litrainen 70 hv pata. Kaikille tämä ei kelvannut eikä myyntitavoitteisiin päästy, joten 1979 tarjolle tuli myös perinteinen manuaaliloota ja vuotta myöhemmin Volvon kaksilitrainen voimanpesä. Lopulta tarjolle tuli myös perinteinen 4-ovinen sedan vuonna 1984.

Loppupään Volvo 340 GL vuodelta 1988 kanttaa vauhdikkaasti kaarteessa. KUVA: Wikimedia commons
Loppupään Volvo 340 GL vuodelta 1988 kanttaa vauhdikkaasti kaarteessa. KUVA: Wikimedia commons

Mallisarja osoittautui lopulta varsin menestyksekkääksi nihkeästä alusta huolimatta, sillä vuosina 1976-1991 myytiin lopulta yli miljoona 300-sarjalaista. Myös Suomessa malli oli suosittu, esiteltiinpä meitä varten jopa oma 1,3-litraisella pikkukoneella varustettu ”veronkiertomalli” elinkaaren loppupuolen (1989-1991) myyntiä vauhdittamaan.h

Pääsin tutustumaan aivan viimeisten vuosien kuninkaaseen, 360 GL -malliin. Auto on varustettu 240-sarjasta tutulla kaksilitraisella suorasuihkutusmoottorilla, joka kierrättää kardaania mahtavalla 120 hv teholla! Aikanaan 80-luvulla teho oli pieneen perheautoon riittävä, vaikkei kokonaisuutta silloinkaan voinut kovin urheilulliseksi väittää. Ensimmäinen omistaja ei ollut myöskään raksinut aivan koko lisävarustelistaa, joten nykypäivän hömpötyksiin tottunut kuljettaja jää kaipaamaan mm. keskuslukkoa, sähköikkunoita ja radiota.

Tätä näkymää on moni pikkukoneinen volvomies jäänyt tuijottamaan isolohkon kadotessa horisonttiin. KUVA: Joose Luukkanen
Tätä näkymää on moni pikkukoneinen volvomies jäänyt tuijottamaan isolohkon kadotessa horisonttiin. KUVA: Joose Luukkanen

Vaikka pikkuvolvo on päässäni lokeroitunut lähinnä naisten autoksi (Volvo on ainoa auto, jonka ratissa naisilla ei mene oikea ja vasen sekaisin) niin 360 on miehekäs rassi. Moottori hörähtää käyntiin äänekkäästi ja viimeistään 90-luvulla tien varsille karisteet äänieristeet takaavat melutason nousun nopeuden kasvaessa. Hallintalaitteet eivät ole nykyaikaisen keveät, vaan vaativat määrätietoista otetta.

Tämän ratin takana ei mene vasen ja oikea sekaisin. Jokamies suosittelee. KUVA: Volvomania / muokattu
Tämän ratin takana ei mene vasen ja oikea sekaisin. Jokamies suosittelee. KUVA: Volvo300mania (rajattu)

Volvo pääsi ajopeliksi Lopelle suuntautuneelle viikonloppuretkelle. Läyliäisten sorateillä menopeli olikin kuin kotonaan; jos auto olisi ollut oma, olisi takavedon menohaluja testattu tosissaan, mutta nyt täytyi himmata. Vaihteistokin oli Lopella kotonaan; ei aivan mallia perunasäkki, mutta lähellä: missasin pariin kertaan vaihdon kolmoselta neloselle kun sormet väkisin hapusivat kakkosta. Auto oli kuitenkin mainettaan parempi: se kulki minne käskettiin ja oli jopa hauska ajaa mutkaisella soratiellä. Peräkin pysyi yllättän hyvin tiessä, tosin asiaa auttoi taka-akselille sijoitetun vaihdelaatikon lisäksi virvokkeilla täytetty takakontti.

Suosittelemme

Luovutin Volvon takaisin omistajalleen haikein mielin, mutta kyllä Sitikkakin tuntui taas taivaallisen hyvältä pienen harharetken jälkeen.

Videokuvaus: Jussi

Lue lisää