Vuonna 1988 esitelty VW Corrado oli toisen sukupolven Golfin pohjalevyn varaan tehty sportticoupé, joka asemoitiin hinnaltaan arvokkaammaksi kuin Sciroccon nimellä kulkeneet kaksi edeltäjäpolvea. Auto koettiin tuoreeltaan turhan kalliiksi Volkkariksi, joten kokonaistuotantomäärä jäi seitsemän vuoden aikana alle 100 000 yksilöön.
Corradon piti kilpailla esimerkiksi Porschen aloitusmallien kanssa, mutta kansanauton sädekehä ei aivan riittänyt paremmissa piireissä menestymiseen. Perusmallinen coupékin jäi tämän vuoksi monissa maissa vain harvojen herkuksi, mutta Corradon pohjalta valmistettiin myös eksoottisempia korimalleja. Esimerkiksi tuning-paja Zender loihti autosta kaksipaikkaisen avon, kun taas toinen saksalaisfirma keksi tehdä Corradosta shooting-brake tyylisen sporttifarmarin.
Kyseinen yritys, eli MAG Marold Automobil- und Anlagentechnik GmbH kuului 1980-luvun lopulla Josef A. Maroldille, joka oli aiemmin työskennellyt insinöörinä Saksan Osnabrückissä toimineella Karmannilla. Se oli maineikas koriräätäli, joka vastasi vuosikymmenten ajan mm. Volkswagenin avomallien valmistuksesta. Karmann huolehti myös Corradon tuotannosta, joten Volkkarin urheilucoupé oli varsin luonteva kohde Maroldin uusille ideoille.
Josef A. Marold firmoineen luonnosteli paperille farmarikorisen Corradon, jota he eivät kuitenkaan tehneet itse. Valmistus ulkoistettiin sen sijaan yhdelle aikansa kuuluisimmista saksalaisista tuning- ja koripajoista, eli Schenefeldissä toimineelle SGS Styling Garagelle. Sen johtohahmo Chris Hahn oli jo nuorella iällä luonut mm. Mercedeksen S-luokan malleista överiksi vedetyllä luksuksella silattuja yksittäiskappaleita, joita erityisesti arabisheikit rakastivat.
Niihin verrattuna Magnumiksi nimetty farkku-Corrado oli hyvin hillitty ilmestys. Auto oli keskipilariin asti identtinen tavallisen Corradon kanssa, mutta takaosa oli Maroldin omaa designia. Hänen firmansa jyrsi CAD-tekniikan avulla C-pilarien puumuotit, joiden päällä Hahnin sepät takoivat uudet koripellit muotoonsa. Kattopelti saatiin hyödynnettyä VW Passatista, ja takaluukun saranat lainattiin puolestaan Polosta.
Farmarikoriin sopivan malliset takavalotkin saatiin hyödynnettyä saman konsernin tuotteesta, eli B3-sukupolven Audi 80:stä. Magnumin kori oli käytännössä kokonaan uusi vahvistetuista B-pilareista varsin pystyihin C-pilareihin saakka, mutta kyseessä ei ollut pelkkä näyttelykappale. Magnumista saatiin tehtyä kaksiovisuudestaan huolimatta melko käytännöllinen pikkufarmari, jossa oli matala kuormauskynnys ja kahdessa osassa kaadettava takapenkin selkänoja.
Saksan TÜV-katsastuslaitos tutki Maroldin luomuksen tarkemmin prototyypin avulla vuonna 1990, ja arvio oli varsin lupaava. Corradon korin vääntöjäykkyys oli heikentynyt muutostöiden vuoksi jonkin verran, mutta ero lähtökohtaan ei ollut merkittävä. Kun Magnumia ja tavallista Corradoa oli vertailtu niin epätasaisilla tienpinnoilla kuin moottoriteilläkin, sporttifarmarista ei löytynyt mitään negatiivista huomautettavaa. Chris Hahnille katsastusviranomaisten todistus merkitsi miehen omien sanojen mukaan kuin ritariksi lyömistä.
Kun MAG Magnum sai virallisen ensiesittelynsä, Chris Hahn ilmoitti ilmanvastuksen cw-kertoimeksi vain 0.308, ja tavaratilan maksimivetoisuudeksi kerrottiin 490 litraa Corradon tilaa säästävän yhdystukiakseliston myötä. Kahdessa osassa kaadettavan takaistuimen selkänojan lisäksi Magnumissa oli tavallisen Corradon tavoin myös oma paikkansa ensiapulaukulle sekä varoituskolmiolle takaselkänojan keskellä.
Auton valmistusmääräksi kaavailtiin 100 yksilöä, mutta tämä ei koskaan toteutunut. Reilut 35 vuotta sitten farmarilla oli vielä työkalun maine, ja kaksioviset shooting braket olivat jääneet vain muutamien merkkien harvinaisuuksiksi. Tuolloin esimerkiksi farkkukorisen Ford Escortin sai Saksassa viisiovisen viistoperän hinnalla, joten harva asiakas oli valmis maksamaan farmari-Escortin hintalappua vastaavaa summaa Corradon muuttamiseksi shooting brakeksi.
Niinpä MAG Magnumeita tehtiin lopulta vain kaksi kappaletta. Ne molemmat päätyivät jossakin vaiheessa USA:han, mutta toinen auto on sittemmin palannut isiensä maille Saksaan. Tutustuimme siihen tarkemmin Essenin Retro Classics -klassikkoautonäyttelyssä, jossa erikoisen oloinen Corrado sai yhden jos toisenkin näyttelykävijän epäilemään näkökykyään.
160-heppaisella ns. G-ahdetulla 1,8-litraisella neloskoneella varustettu sporttifarkku on edelleen erinomaisessa kunnossa, ja se painaa muutostöistä huolimatta nykyautoihin verrattuna höyhenenkevyet 1155 kiloa. Niinpä teho-painosuhde on nykypäivänäkin kunnossa, ja hintalapussakin komeilisi luultavasti varsin muhkea summa, jos Magnum ilmestyisi joskus myyntiin. Uutena farkku-Corradon muutostöistä piti pulittaa noin 22 000 Saksan markkaa, ja päälle tuli vielä tavallisen Corradon noin 42 500 markan ostohinta.
