Takavuosien Volvot olivat useimmiten käytännönläheisen kulmikkaita ilmestyksiä, mutta tähän joukkoon mahtuu poikkeuksiakin. Tunnetuin niistä lienee Pyhimys-Volvona tunnettu P1800, joka haastoi linjoillaan monta kertaa kalliimmat urheiluautotkin.
P1800:ta on usein luultu italialaisen muotoilustudion luomukseksi, mutta sen design oli todellisuudessa nuoren ruotsalaisen Pelle Pettersonin käsialaa. Maanläheisestä tekniikasta huolimatta coupé-korinen Volvo oli sen verran eksoottisen oloinen ilmestys, että se kelpasi niin Pyhimyksenä tunnetulle TV-etsivä Simon Templarille kuin Ruotsin tulevan kuninkaan Kaarle Kustaan autotalliin.
1960-luvun puoltaväliä lähestyttäessä P1800:n linjat alkoivat kauneudestaan huolimatta vanheta käsiin, koska auto oli muotoiltu jo 1950-luvun lopulla. Niinpä Volvolla alettiin suunnitella uutta kaksiovista coupéa, jonka oli tarkoitus kurkottaa arvokkaampien GT-autojen apajille. Tämä vaati perusmalleja eksoottisemman muotoilun lisäksi useampisylinteristä voimanlähdettä kuin P1800:ssa, ja ratkaisu löytyi käytännössä valmiina Volvon hyllystä.
Aluksi 16S:nä ja myöhemmin P172-koodilla tunnettu projekti käynnistyi keväällä 1965, jolloin suunnitelmana oli tehdä auto kuusisylinterisen 164-sedanin pohjalevyn ja muun tekniikan varaan. 164:kin oli tuolloin vasta kehitteillä, ja se debytoi vuonna 1968. 164:n kolmilitrainen suora kuutonen tuotti sedanissa 135 hevosvoimaa, mutta P172:een kaavailtiin 180 hepan viritysastetta samasta pannusta, jossa sekä lohko että kansi olivat valurautaa.
P172:sta suunniteltiin huomattavasti isompaa autoa kuin P1800:sta. Tarkoituksena oli luoda pitkillä siirtymillä kuin kotonaan oleva gran turismo, joka tarjoaisi vaivatonta matkantekoa. Päämarkkina-alueeksi tavoiteltiin 164:n tavoin USA:ta, ja auton hinnaksi kaavailtu 6000 dollaria olisi ollut siellä jopa edulliseksi luonnehdittavaa tasoa GT-luokan vaunusta.
P172 suunniteltiin kaksioviseksi kovakattoiseksi coupéksi, jonka herraskaisuutta korosti keskipilariton hardtop-tyyppinen korirakenne. Auto olisi tarjonnut mukavat tilat neljälle, ja Volvon päämuotoilija Jan Wilsgaardin luomissa linjoissa oli nähtävissä vahvoja vaikutteita saman aikakauden italialaisista ja brittiläisistä GT-autoista. Painon pitämiseksi kurissa Volvolla kaavailtiin aluksi alumiinin laajamittaista käyttöä, mutta projektin edetessä valinta kohdistui kuitenkin teräspeltiin kustannustehokkaampana materiaalina.
Jousitus olisi ollut 164:n vakiotavaraa, mutta moottoriin suunniteltiin aluksi erikoista kolmen kaasuttimen ratkaisua. Se korvattiin kuitenkin projektin edetessä ruiskutuksella, koska kaasutinpatteriston säätäminen olisi todennäköisesti saanut Volvon huoltoverkoston epätoivon partaalle. Vakiovaihteisto olisi ollut manuaali, mutta tarjolle olisi tullut myös USA:n markkinoilla elintärkeä automaattivaihteisto sekä ohjaustehostin. Brittejäkään ei unohdettu, koska suunnitteilla oli myös oikeanpuoleisella ohjauksella varustettu versio.
Myös avomallin mahdollisuus samalta pohjalta otettiin huomioon, koska P1800:sta sellaista ei saatu luotua kaikista toiveista huolimatta. Valitettavasti myös P172-projekti jäi kokonaisuudessaan toiveiden asteelle. Volvon amerikkalaisten jälleenmyyjien mielestä autolle ei olisi ollut riittävästi kysyntää, ja kokonaan uuden korin rakentaminen olisi vaatinut melkoiset investoinnit. Lisäksi Torslandan tehtaalla ei ollut vapaata valmistuskapasiteettia, joten koko projektista päätettiin luopua vuonna 1967.
Valmiiksi ei saatu edes prototyyppiä, mutta jälkipolville on sentään tallentunut kuvia P172:n savimallista. Tummansiniseksi maalattu ja Rostylen vanteilla varustettu malli esiintyy kuvissa jopa eri maskivaihtoehdoilla. Erityisesti nelivaloilmeellä varustettu coupé olisi ollut kuin ruotsalainen tulkinta Aston Martin DBS:stä, joka jäi kuitenkin valitettavasti vain haaveeksi.
