Viime viikonloppuna nähtiin murhanhimoinen siipikaunotar jenkkiautopainotteisessa autonäyttelyssä, jossa paikalla oli myös muita tunnettuja elokuva-autoja.
Viikonloppuna Järvenpäässä järjestetty Autoshow -näyttely tarjosi intiimin maalaishenkiset puitteet melko suppealle joukolle autoja. Kattaus oli kuitenkin sitäkin mielenkiintoisempi, sillä tällaisen ikuisesti lapsuuttaan kertaavaan miehenroikaleen mieleen jäivät erityisesti tunnetuista elokuvista tutut automallit. Näistä paikalla nähtiin mm. 60-luvun Disney-elokuvasta tuttu Riemukupla, sekä kävijöiden leuat loksauttanut tummanpuhuvan veistoksellinen Batmobile.
Tällä kertaa paikalle ei ollutkaan saapunut 60-luvun tv-sarjasta tuttua kustomtaitelija George Barrisin luomaa lepakkoautoa, vaan jylhän goottimainen ilmestys Tim Burtonin 80-luvun Batman-elokuvasta. Jo pelkkä korkealuokkaisesti rakennetun auton fyysinen koko teki vaikutuksen!
Allekirjoittaneen huomion varasti kuitenkin 50-luvun lopun kirkkaanpunainen Mopar, jonka vihaisesti muotoiltu keula sai jälleen amerikkalaisille autoille omistetun sydämen lepattamaan. Kyseessä on tietenkin kauhuvaari John Carpenterin ohjaamasta Christine – tappaja-auto elokuvasta tuttu autonreplika, joka myös elokuvana täytti tänä vuonna pyöreät 40 vuotta. Jo pari vuotta sitten vuonna 2021 ilmoitettiin, että tästä alun perin Stephen Kingin romaaniin pohjautuvasta kauhuelokuvasta olisi tarkoitus tehdä elokuvateattereihin uusintaversio, mutta toistaiseksi elokuvan valmistuminen tuntuu olevan vielä hämärän peitossa.
Tähän saakka onkin pärjäiltävä Carpenterin vuonna 1983 ohjaaman alkuperäisversion turvin, ja se onkin varsin mainio elokuva, joka viihdyttää erityisesti männävuosien jenkkiautokulttuuriin perehtyneitä sieluja, jotka voivat samaistua vanhan jenkkiauton kunnostussavotan kautta perikatoon päätyvään ihmisparkaan. Elokuvan tähti on luonnollisesti vuosimallin 1958 Plymouth Fury, joka elokuvan ja kirjan kuuluisuuden myötä on noussut samalla yhdeksi tunnetuimmaksi 50-luvun amerikkalaiseksi siipiautoksi.
Kingin ja Carpenterin elokuvan sanoma on tänäkin päivänä valitettavan ajanmukainen, sillä tarina kertoo pohjimmiltaan koulukiusatun lukiolaispojan noususta, uhosta ja tuhosta. Elokuva seuraa 70-luvun amerikkalaislähiössä vanhempiensa luona asuvaa nörttimäistä Arnie Cunninghamia, jonka ainoa ystävä on koulun suositun amerikkalaisen jalkapallojoukkueen pelaaja Dennis Guilder, joka muuten sattumoisin omistaa varsin herkullisen sinisen ’68 Chargerin.
Suosittelemme
Koulussa Cunningham joutuu systemaattisesti luokan kiusaajaporukan väkivaltaisten tekojen kohteeksi. Tarina saa kuitenkin käänteen, kun Cunningham iskee silmänsä raatokuntoiseen Furyyn, josta uuden omistajansa hellässä ja huoltavassa huomassa sukeutuu autokaunotar, jota hyvällä omalla tunnolla voisi verrata kirkkaanpunaiseen juhlamekkoon sonnustautuneeseen naiskaunottareen.
Moinen vertaus kuuman eroottiseen lihaan ei jää myöskään epäselväksi elokuvan alkuperäisessä elokuvatrailerissa, joka omaperäisyydessään on sekin aivan loistava. Erityislaatuisen pahuuden sisälleen kätkevä auto kietoo pian Arniensa pauloihinsa, ja laittaa myös ihmisenä täydellisen muuntumisprosessin kokeneen miehen mielen, sekä hänen uuden tyttöystävänsä välit koetukselle.
Kyseessä on pohjimmiltaan kiusatun kostofantasia kiusaajilleen, jossa koston välikappaleena toimii vanha äärimmäisen mustasukkainen amerikkalainen henkilöauto, jolla on ollut itsetietoisuus ja kyky korjata itseään uudesta saakka. Paperilla jopa täysin naurettavalta ja lapselliselta kuulostava tarina muovautuu kuitenkin kauhumaestro Carpenterin käsissä audiovisuaalisesti erittäin toimivaksi elokuvaksi. Jo pelkkä Plymouthin petomainen olemus öisillä kaduilla veekasin jylistessä ja renkaiden ulvoessa on paikoin aidosti pahaenteistä, mitä luonnollisesti jälleen säestää ohjaajalahjakkuuden itsensä säveltämä tummasävyinen syntikkaääniraita.
Jo 70-luvun alussa opiskelijatyöllään Dark Star (1974) mainetta luonut John Carpenter nousi viimeistään vuonna 1978 suuren yleisön tietoisuuteen indiehitillään Halloween, joka sittemmin on näihin päiviin saakka saanut peräti 12 jatko-osaa. Suurten studioiden ulkopuolelta ponnistaneen ohjaajan samalla kertaa uran suurin tähtihetki ja floppi oli ennen Christineä kuvattu vuoden 1982 kauhupätkä The Thing – ”se” jostakin.
Elokuva haukuttiin ilmestymisvuotenaan miltei maanrakoon ja otti pahasti lippuluukuilla turpaansa, ja sai lupaavan ohjaajan Hollywood-uran syöksykierteeseen. Sittemmin elokuva on kokenut täydellisen vastareaktion, ja sitä on juhlittu yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana tieteiskauhuelokuvana, joka tälläkin hetkellä löytyy arvostetun Internet Movie Databasen kaikkien aikojen parhaiden elokuvien sijalta 153, mikä on jo yksistään kauhuelokuvagenren elokuvalle erinomainen saavutus.
Urallaan peräti 18 elokuvaa ohjannutta 75-vuotiasta 16. tammikuuta 1948 New Yorkissa syntynyttä Carpenteria pidetään poikkeuksetta maailman parhaimpien kauhuelokuvaohjaajien kaanonissa yhdessä Alfred Hitchcockin, Wes Cravenin ja George A Romeron kanssa. Varsinkin Euroopassa, ja erityisesti elokuvamaa Ranskassa Carpenteria on hänen omienkin sanojensa mukaan pidetty ”Auteur:ina” (taiteilijana), kun taas omassa kotimaassaan Carpenter on sanonut ja kokenut olevansa pelkkä ”pummi”.
Mestarin sanoissa lienee jo iän mukanaan tuomaa itseironiaa, mikä on pitänyt miehen virkeän mielen elokuvakuvioissa näihin päiviin saakka. Lopuksi onkin syytä toivottaa kauhuherra Carpenterille vielä monia terveitä vuosia tuleviksi vuosiksi!
