Amerikkalaisten autojen muotoilua pidetään usein yliampuvana tai viime vuosikymmenten osalta usein myös varsin mitäänsanomattomana. 1960-luvulle osui kuitenkin kausi, jolloin onnistuneimmat amerikkalaisluomukset eivät hävenneet edes italialaisten koriräätälien mestariteosten rinnalla.
1965 Buick Riviera
General Motorsin arvokkaamman pään merkkeihin kuulunut Buick oli käyttänyt Riviera-mallinimeä jo aiemmin täysikokoisten malliensa eri versioissa, mutta aivan oma autonsa Rivierasta tuli vasta mallivuodeksi 1963. Uusi Riviera edusti myös uutta autoluokkaa, eli ns. personal luxury caria etenkin Ford Thunderbirdin heittämään haasteeseen vastaamiseksi. Tyyliltään Buick jätti kuitenkin Fordin nielemään pölyä. Vuodelle 1963 lanseerattu Riviera oli GM:n päämuotoilija Bill Mitchellin alaisuudessa loihdittu eurooppalaisvaikutteinen mestariteos, jonka terävät linjat olivat peräisin Ned Nicklesin kynästä.
Design-ehdotus oli alun perin tarkoitettu yhtymän huippumerkki Cadillacille, mutta se ei ollut innostunut ottamaan uudenlaista coupéa valikoimaansa, ja niinpä muut GM:n merkit pääsivät kilpailemaan auton saamisesta mallistoonsa. Pisimmän korren veti Buick, joka aloitti Rivieran tuotannon syksyllä 1962. Vuosien 1963 ja 1964 Rivierat ovat upeita autoja, mutta puhdaslinjaisimmillaan tämän sukupolven Riviera on vuoden 1965 versiona, jolloin etuvalot on piilotettu keulan ritilöiden taakse. Auton designin peruslinjoja hyödynnettiin myös Atlantin toisella puolella, ja niinpä Opelin isojen ns. KAD-mallien vuonna 1969 lanseeratun toisen sukupolven keulassa voi havaita kaikuja Rivierasta.
Suosittelemme
1963 Chevrolet Corvette Sting Ray
Amerikan ainoaksi todelliseksi urheiluautoksi usein tituleerattu Chevrolet Corvette tuli myyntiin vuonna 1953 maanläheisen kuutoskoneen ja puhdaslinjaisen roadster-korin kera. Ensimmäisen polven Vette sai vuosien mittaan tehokkaampia veekaseja ja lisää koristeita ulkokuoreensa, mutta C1-sukupolven Corvette oli aina lähtökohtaisesti avoauto, vaikka tarjolla olikin irrotettava kovakatto. Coupé-kori tuli Corvetteen vasta mallivuodeksi 1963 esitellyn C2-polven myötä, jota sai tuttuun tapaan myös avomallina.
Todellinen design-ikoni on kuitenkin umpiversio, jonka muotoiluun otettiin vaikutteita esimerkiksi 1930-luvun Bugatti 57SC Atlanticista. Tämä näkyy erityisesti katon ja perän keskellä kulkevassa pokkauksessa ja vuoden 1963 Sting Rayn kaksiosaisessa takalasissa, joka muutettiin myöhemmin käytännön sanelemana yksiosaiseksi. Larry Shinoda ja myöhemmin Porschella vaikuttanut Anatole Lapine loihtivat Vetteen yllä mainitun Bill Mitchellin alaisuudessa myös piiloon kääntyvät luukkulamput ensimmäisenä amerikkalaisautona sitten vuoden 1942 DeSoton. Sting Rayn boat tail -mallisessa perässä oli vahvoja vaikutteita aiempien vuosikymmenten eurooppalaissporteista, ja samaa design-ideaa kierrätettiin jälleen vajaat 10 vuotta myöhemmin valtameriristeilijän kokoiseksi muuttuneessa Buick Rivierassa.
1966 Dodge Charger
Chrysler-yhtymälläkin oli tarjolla kauniita autoja 1960-luvulla, mutta oikeastaan mikään niistä ei ole noussut vastaavaan muotoiluikonin asemaan kuin vaikkapa yllä mainitut Riviera ja Corvette. Lähimmäksi pääsee ehkä vuodelle 1966 Dodgen mallistoon lanseerattu uusi tulokas, eli Charger. Se syntyi samasta tarpeesta kuin Buick Riviera, eli personal luxury -kategorian tuotteeksi kilpailemaan mm. Ford Thunderbirdiä vastaan. Ensimmäinen Charger-konsepti nähtiin jo vuonna 1965, ja lievästi vesittyneen oloinen tuotantomalli tuli myyntiin vuotta myöhemmin.
Suurin ero oli tuotantoauton lyhyemmässä perässä, jonka saneli käytäntö. Fastback-korinen Charger toimi nimittäin maanläheisen Coronetin sisarmallina, jonka kanssa myös keulapellit ja osa kylkilinjasta olivat yhteisiä. Omaa ilmettä saatiin kattolinjan ohella maskiin integroiduilla luukkulampuilla, mutta omaleimaisimmillaan Charger oli sisustan osalta. Edestä taakse ulottuva yhtenäinen keskikonsoli ja erillisistuimet myös takana edustivat personal luxury -ideaa parhaimmillaan, ja materiaalitkin olivat korkealuokkaisempia kuin vuodelle 1968 lanseeratussa seuraajassa. Tuolloin Charger muuttui myös tyylillisesti täysiveriseksi muskeliautoksi, vaikka jo ensimmäisen polven pellin alle sai parhaimmillaan 426-kuutiotuumaisen Hemin tai arkikäyttöön paremmin sopivan 440-kuutiotuumaisen isolohkokasin.
1965 Ford Mustang
Koko 1960-luvun tärkein amerikkalaisauto oli ehkäpä huhtikuussa 1964 esitelty Ford Mustang, joka perusti aivan uuden autoluokan. Sodanjälkeiset suuret ikäluokat olivat tulleet ajokortti-ikään, ja heille eivät enää kelvanneet vanhempien täysikokoiset maantieristeilijät. Ford keksi ratkaisun tähän tarpeeseen ja loi edullisen Falconin pohjalta aivan uudenlaisen menopelin, eli poniautoksi kutsutun Mustangin. Vaikka villihevon pohjana toimi kompaktiluokan Falcon, Mustangin pidempi keula ja sporttisemmat mittasuhteet häivyttivät lähtökohdan tehokkaasti. Mustang-ideaa oli testattu jo muutamaa vuotta aiemmin julkisuuteen tuotujen konseptiautojen avulla, joista viimeinen oli jo melko lähellä lopullista tuotantomallia.
Poniauto syntyi Fordin Lee Iacoccan aloitteesta, ja ensimmäisen painoksen ajattomien linjojen taustalla oli ovaalimerkin oma muotoilutiimi. Mustangin ajatuksena oli tarjota ostajille lähes rajattomasti yksilöintivaihtoehtoja, ja voimanlähteeksikin pystyi valitsemaan joko taloudellisen kuutosen tai vauhdikkaampaan menoon kannustaneen pikkulohkokasin. Korimallejakin oli tarjolla kolme, eli porrasperäinen hardtop, luiskaperäinen Fastback ja Suomen kamaralla Spede Pasasen autona kuuluisuuteen noussut avomalli. Ensimmäisestä Mustangista tuli myös melkoinen pop-kulttuurin ikoni, ja auto nähtiin niin Bond-leffoissa kuin ranskalaisissa taide-elokuvissakin. Euroopassa Mustang ei ollut mikään jokapojan auto, joten täällä villihevon status lähenteli jo mannermaista gran turismoa.
1961 Lincoln Continental
Fordin luksusmerkki Lincolnin valikoimaan oli kuulunut Continentaliksi ristittyjä malleja jo vuodesta 1939 lähtien. Vuodeksi 1956 Continentalista päätettiin tehdä oma merkkinsä, ja tuolloin lanseerattu kaksiovinen coupé oli moniin aikalaisiinsa verrattuna hyvin puhdaslinjainen ja lähes eurooppalaisen oloinen ilmestys. Tämä vaikutelma karisi kuitenkin tehokkaasti pari vuotta myöhemmin, kun Continentalista tuli jälleen osa Lincolnia ja itse autokin muuttui suuremmaksi ja kitschisemmäksi. Paluu puhdaslinjaisuuteen odotteli kuitenkin jo aivan nurkan takana, kun Continentalin neljännen sukupolven valmistus starttasi loppuvuonna 1960.
Mallivuoden 1961 Continental oli kuin virkistävä tuulahdus tulevaisuudesta överiksi menneen siipiaikakauden jälkeen. Elwood Engelin loihtimat muodot edustivat amerikkalaista puhdaslinjaisuutta parhaimmillaan, ja auto ei ollut isosta koostaan huolimatta lainkaan möhkön oloinen. Engelin muotoiluidea oli alun perin tarkoitettu Ford Thunderbirdiksi, mutta lopulta siitä jalostui Lincolnin edustusauto. Continentalin erikoisuuksiin kuului takimmaisten kaappariovien lisäksi sedanin vaihtoehdoksi tarjolla ollut todella eksoottinen korimalli, eli neliovinen avoauto. Tämän sukupolven Continental pysyi faceliftien turvin tuotannossa vuoteen 1969 saakka, mikä kertoo alkuperäisidean ajattomuudesta. Jatkettu avo-Continental oli myös se auto, jonka takapenkillä John F. Kennedy joutui salamurhaajan uhriksi Dallasissa marraskuussa 1963.
