New Yorkin Intrepid -museo on tekniikasta, historiasta ja erityisesti sotahistoriasta kiinnostuneen paratiisi. Viimeksi kerroimme USS Intrepid -tukialuksesta, joka itsessään toimii museona. Laiturin toisella puolella majailee sukellusvene, joka kertoo mielenkiintoisen tarinan kylmän sodan vuosilta.
USS Growler – erikoinen osa sukellusveneiden historiaa
Kylmän sodan alussa molemmat suurvallat kasvattivat ydinasearsenaaliaan. Sekä Neuvostoliitto että USA pyrkivät saamaan yliotteen toisistaan ja testasivat kilvan vetypommeja 1950-luvulla. Ydinaseen kantama oli vielä rajallinen, joten lämpimäiset aiottiin toimittaa perille joko perinteisillä pommikoneilla, tai uutena ideana piilosta sukellusveneen avulla.
Ensimmäiset ydinohjuksilla lastatut sukellusveneet olivat kaksi toisessa maailmansodassa karaistunutta alusta, Gato-luokan USS Tunny (suom. tonnikala) ja tuoreempi Balao-luokan USS Barbero (suom. välskärikala). Tunny aseistettiin ydinkärjillä terästetyillä Regulus- risteilyohjuksilla vuonna 1953 ja Barbero kahta vuotta myöhemmin. Päähenkilömme USS Growler laskettiin vesille vuonna 1958, vuotta sisaraluksensa Graybackin jälkeen. Nämä neljä alusta jäivät lyhytaikaiseksi, erikoiseksi kokeiluksi. Alukset olivat ainoat diesekäyttöiset sukellusveneet, jotka oli suunniteltu laukaisemaan ydinohjuksia.
Growlerin aseistukseen kuului neljä Regulus 1 ohjusta, jotka oli sijoitettu erikoisen näköisessä kyhmyssä sijaitsevaan hangaariin. Growler sisaraluksineen oli suunniteltu vain yhtä tehtävää varten: sodan syttyessä partiovuorossa oleva alus tuhoaisi Neuvostoliitossa Kamsatkan niemimaalla sijaitsevan Petropavlovskin laivatotukikohdan ydinohjuksillaan. Käytännössä tämä olisi itsemurhatehtävä, koska ohjuksen ohjaamiseksi maaliinsa aluksen täytyisi pysyä pitkään pinnalla, jolloin se olisi helppo maali vastahyökkäykselle. Alus olisi tuskin ehtinyt ampua kaikkia neljää ohjustaan ennen tuhoutumistaan.
Dieselistä ydinvoimaan
Dieselmoottori ei ollut paras mahdollinen ratkaisu sukellusveneeseen, koska moottori tarvitsee jatkuvasti ilmaa. Sukellusvene kulkee pinnan alla sähkömoottorin voimalla ja joutuu palaamaan pintaan säännöllisin väliajoin akkuja lataamaan ja hengitysilmaa tankkaamaan. Jo seuraavana vuonna laskettiin vesille USS Halibut, jossa voimanlähteeksi oli kesken rakennustöiden muutettu ydinreaktori.
Suosittelemme
Ydinreaktori tuottaa käytännöllisesti katsoen loputtomasti sähköä. Sen ansiosta sukellusvene pystyy kulkemaan syvyyksissä pitkiäkin matkoja ja tuottamaan miehistölle hengitysilmaa merivedestä. Paremman taistelukyvyn lisäksi se on myös miehistölle mukavampi. Halibut oli alunperinkin suunniteltu laukaisemaan risteilyohjuksia, toisin kuin Growler johon ohjukset oli viritelty puoliväkisin. Halibutin kansi oli korkeammalla ja ohjusten laukaisu täysin automatisoitu.
Jäähyväiset risteilyohjuksille
Risteilyohjuksia kuljettaneiden sukellusveneiden elo jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi ohjusteknologian kehittyessä. Mannertenvälisten ohjusten kehitystyö oli aloitettu jo natsi-Saksassa, jossa Projekt Amerikan puitteissa pyrittiin kehittämään ohjus New Yorkin pommittamiseen. Saksalaisten A9/A10:n osumatarkkuus ei riittänyt Atlantin ylitykseen, joten ohjuksen oli tarkoitus olla miehitetty. Saksan antauduttua raketti-insinöörit valjastettiin Usan ja Neuvostoliiton kehitystyöhön.
Usa veti henkselit yli mannertenvälisten ohjusten kehitysbudjetille 1948, koska ilmaherruuden ja mannertenvälisten pommikoneiden ajateltiin riittävän. Seuraavan vuosikymmenen puoliväliin tultaessa Neuvostoliiton vetypommikokeet ja viimeistään 1957 kiertoradalle laukaistu Sputnik yllättivät jenkit housut kintuissa. Mannertenvälistä ballistista ohjusta kehittävä Atlas -projekti laitettiin tulille ykkösprioriteetilla.
60-luvulle tultaessa kehitystyö tuotti hedelmää ja laivasto oli valmis korvaamaan hankalat risteilyohjukset kätevämmillä ballistisilla ohjuksilla. Laivasto sai ensimmäiset Polaris-ohjukset käyttöönsä vuonna 1961, eikä vanhaa kalustoa kannattanut muokata uusille ohjuksille sopiviksi – etenkin kun dieselvoimanlähde ei muutenkaan soveltunut piileskelyyn. Alukset ehtivät partioida ainoastaan muutaman vuoden ennen kuin ne korvattiin tuoreemmilla George Washington -luokan ydinsukellusveneillä.
Salaisuus pinnan alla
Elämä sukellusveneessä ei varmasti ollut leppoisaa. Vierailijan on helppo kuvitella, kuinka parin kuukauden notkuminen pienen sukellusveneen pienessä punkassa pahalta haisevan ja kuorsaavan huonetoverin kanssa alkaisi ns. turvottaa kupolia. Ylimääräisiä ääniä ei saanut päästää ja jakarin pudottajalle tuli penaltia. On se ollut hurjaa, hatunnosto näillekin seiloreille!
Kaikkiaan USS Growler ehti tehdän ainoastaan 9 partioretkeä vuoteen 1964 mennessä, jonka jälkeen se komennettiin reserviin uudempien sukellusveneiden tieltä. Vuonna 1980 aika oli lopullisesti ajanut sen ohi, ja se oli tarkoitus tuhota torpedoharjoituksen maalitauluna. Onneksi alus päätyi kuitenkin museoitavaksi ja on ollut esillä vuodesta 1988. Hyvä niin, koska alus on erittäin kiinnostava pala kylmän sodan historiaa.
