Las Vegasin vuosittainen SEMA Show avaa taas kohta ovensa. Maailman suurimmaksi rakenneltujen autojen ja oheistarvikkeiden tapahtumaksi kasvanut SEMA tarjoaa luonnollisesti myös muskelijenkkejä, joista osa on rakennettu vähemmän perinteisellä reseptillä.
Tähän joukkoon kuuluu Stellantis-konsernin oman Mopar-divisioonan käsialaa oleva vuoden 1967 Plymouth GTX, joka piti marssittaa jo viimevuotisen SEMA Show’n parrasvaloihin. Tuolloin Stellantiksen osallistuminen kaatui kuitenkin USA:n autotehtaiden työntekijöiden lakkoon, joten GTX tekee debyyttinsä vasta tämänvuotisessa näyttelyssä. Tutkielman tarkoituksena on huomion herättämisen ohella näyttää, kuinka Moparin klassikkomalleja saataisiin muutettua paikallisesti päästöttömiksi Moparin e-Crate-voimalinjan avulla.
Selkokielellä tämä tarkoittaa sitä, että vuoden 1967 GTX:stä on tehty sähköauto. Plymouthiin sai aikanaan valittua joko 375 heppaa tuottaneen 440-kuutiotuumaisen isolohkokasin tai vieläkin kiukkuisemman 426-kuutiotuumaisen Hemin, mutta GTX Electromod Concept -nimiseen luomukseen on sovitettu uudesta Dodge Charger Daytonasta lainattu sähköinen EDM-ajomoduuli. Siinä hyödynnetään 400 voltin tekniikkaa, ja huipputehoksi kerrotaan 335 hevosvoimaa.
Tässä projektissa EDM on kiinnitetty räätälintyönä tehtyihin moottorinkiinnikkeisiin, joita ei ole sentään suunniteltu myyntiin asti. Voima välitetään 8,75-tuumaiselle perälle 3:1-alemnnusvaihteiston kautta, ja konepellin alle sovitetun sähkötekniikkapaketin päälle on loihdittu Hellcat-mallien mekaanista ahdinta hämäävästi muistuttava suojus. Virta saadaan 73 kWh:n akkupaketilta, joka on jaettu neljään eri moduuliin. Niistä kolme on sijoitettu takakonttiin, ja yksi majailee konehuoneessa. Näillä eväillä päästään yli 400 kilometrin toimintamatkaan, mutta kolikon kääntöpuolena on akkujen 417 kilon yhteispaino.
Tällä teho-painosuhteella auton suorituskyky ei ole välttämättä kohentunut alkuperäiseen verrattuna, mutta sähköistä restomodia on sentään testattu yli 160 km/h:n nopeuksissa. Ulkokuoresta erottuvat avarretut takapyöränaukot, ja kulkuasentokin on reilusti alkuperäistä matalampi. Restomod-reseptiin kuuluu myös kromikoristeiden korvaaminen mustalla, korinväriset puskurit sekä ilma-aukoilla varustettu hiilikuituinen konepelti. Ulkoväriksi on valittu Frostbite Blue -niminen sininen, ja modernia tyyliä luovat myös etuhelman hiilikuituspoileri sekä samasta materiaalista tehty takakontin lippa.
Suosittelemme
Latauspistoke on puolestaan sovitettu bensatankinkorkin alle, ja ajettavuutta on kohennettu madalletulla kolmilinkkijousituksella. GTX:n alla pyörivät BTG:n 18-tuumaiset magnesiumista valmistetut takovanteet, jotka on kääräisty Pirellin P-ZERO-renkaille. Hidastuvuudesta vastaavat puolestaan Wilwoodin levyjarrut joka kulmassa. Ulkokuori saattaa olla tekniikan tavoin jo liiankin moderni monen makuun, mutta sisätiloista löytyy klassisempaa otetta alareunastaan litistetystä ratista ja modernista mittaristosta sekä keskikonsolista huolimatta. Nahkapenkkien ja muun sisustan värimaailma on kovin sininen, mutta pientä piristystä saadaan pronssin ja oranssinvärisistä tehosteista.
Koko laitteen olemassaolon tarkoitus on kuitenkin helppo kyseenalaistaa, koska siitä puuttuu muskeliautoon olennaisena osana kuuluva veekasin jytinä. Kun teholukemakin on pienentynyt alkuperäiseen verrattuna, GTX Electromod Conceptille on hankala nähdä muuta virkaa kuin Stellantiksen uusien sähkömuskelien kilven kiillottaminen. On myös hankala kuvitella, että kovinkaan moni harrastaja päätyisi sähkövoimalinjaan alkuperäisen norsumoottorin tai vaikkapa modernin Hellcat-kasin sijasta jos vanhan muskeliauton tekniikkaa lähdetään modernisoimaan.
