Kupla, Junakeulan lempinimen saanut T1 sekä ensimmäinen Karmann Ghia ovat lähes kaikkien tuntemia 1960-luvun Volkkareita, mutta keskiluokkaan kurkottanut 1500/1600 ja varsinkin sen pohjalta tehty ”iso” Karmann ovat jääneet paljon vieraammiksi autoiksi jopa monille harrastajille. Type 34 -koodilla tunnettu toinen Karmann Ghia toimi kuitenkin Volkswagenin lippulaivana lähes koko 1960-luvun ainakin imagotasolla.
Erillisillä lokasuojilla varustettu Kupla alkoi näyttää 1950-luvun loppua lähestyttäessä jo melkoisen vanhanaikaiselta konstruktiolta, mutta auto myi edelleen kuin häkä vielä pitkälle tuleviinkin vuosiin. Volkswagenilla oli kuitenkin mietitty kestosuosikin rinnalle modernimpaa ponttoonikorista mallia jo 1950-luvun alkuvuosista lähtien. Tämän kehitystyön hedelmänä syntyi lopulta keskiluokkaan kurkottanut 1500 (Type 3), joka tuotiin ensimmäistä kertaa suuren yleisön silmien eteen syyskuussa 1961 Frankfurtin autonäyttelyssä.
Type 3 esiteltiin porrasperän sekä Variant-farmariversion voimin, ja myöhemmin valikoimaa täydensi vielä Suomessa kirvesmiehen Barracudaksi haukuttu luiskaperäinen TL. Frankfurtin estradilla oli näytillä sedanin ja farkun ohella myös avomalli, mutta se ei koskaan edennyt tuotantoon. Type 3:n lisäksi Frankfurtissa sai ensi-iltansa toinen Volkswagenin syksyn 1961 uutuuksista, eli saman tekniikan pohjalta kehitetty sporttiversio, joka sai Type 34 -koodinimen. Tämäkin auto lanseerattiin sekä umpi- että avomallina, mutta ainoastaan umpimallinen coupé pääsi tuotantoon.
Tämä auto oli ”iso” Karmann Ghia, joka asemoitiin VW:n mallistoon jo vuodesta 1955 kuuluneen alkuperäisen Karmann Ghian yläpuolelle. Jälkimmäisen pehmeänpyöreät linjat olivat italialaisen Ghian päämuotoilijana toimineen napolilaisen Luigi Segren käsialaa, ja auton valmistuksesta vastasi Saksan Osnabrückissä toiminut Karmannin koritehdas. Tästä johtui myös kauniin coupén kaksoisnimi. 1960-luvulle tultaessa sen muodot henkivät kuitenkin jo pahasti edellistä vuosikymmentä, joten isoveli sai paljon terävämmät linjat.
Ne piirsi Ghialla italialainen Sergio Sartorelli, eli isompikin Karmann Ghia jatkoi saapasmaisen muotoilun perinteitä Volkkarilla. Type 34:ään otettiin italialaisesta designista huolimatta vahvoja vaikutteita muista saman aikakauden autoista. Erityisen selvä yhdennäköisyys on myöskin takamoottorilla varustetun Chevrolet Corvairin kanssa, joka edustaa vastaavaa ”saippualaatikkotyyliä”.
Isompi Karmann Ghia sai kuitenkin amerikkalaista esikuvaansa siromman kattolinjan, ja omaleimaisimmillaan auto on keulasta. Nokan veitsenterävät linjat toivat Type 34:lle Razor Edge Ghia -lempinimen Ison-Britannian markkinoilla, kun taas esimerkiksi Saksassa auto tunnettiin vain isona Karmannina. Type 34 olikin Type 3:sta lainatun perusrakenteensa myötä kookkaampi kuin alkuperäinen Karmann Ghia, mutta esimerkiksi akseliväli oli sama kuin vanhempaa perua olevassa Karmannissa. Sisätilat olivat kuitenkin reilummat, ja tavaratilaakin riitti peräti kolmen osaston verran.
Koska Type 34 tehtiin tuoreen 1500:n tekniikan varaan, se oli markkinoille tullessaan Volkswagenin nopein ja myös kallein tuotantoauto. Mistään urheiluautosta ei ollut kuitenkaan kyse, koska isossakin Karmannissa oli alkuvaiheessa vain 45 hevosvoimaa tuottanut 1,5-litrainen ”pannukakkumallinen” bokserikone. Loppuvuodesta 1963 tarjolle tuli lisäksi kahdella kaasuttimella varustettu 1500 S, jossa oli 54 heppaa. Se joutui parin vuoden päästä isomman 1,6-litraisen bokserin korvaamaksi, joka tuotti myöskin 54 hevosvoimaa. Näillä eväillä mentiin vuonna 1969 tapahtuneeseen tuotannon päättymiseen asti, eli Type 34 ei koskaan noussut voimavaroiltaan isojen poikien joukkoon.
Tämä ei kuitenkaan haitannut asiakaskuntaa, jonka tyypillisin edustaja taisi olla tyylikästä menopeliä etsinyt tarpeeksi vakavarainen kauniimman sukupuolen edustaja. Varusteiden osalta Type 34 sai valmistusaikansa mittaan esimerkiksi Pirellin 15-tuumaiset vyörenkaat, levyjarrut eteen, 12 voltin sähköjärjestelmän ja kaksipiirijarrut. Aivan loppumetreillä tarjolle tuli myös automaattivaihteisto, jonka yhteydessä taka-akselikin päivittyi perustason heiluriakselia edistyksellisempään ratkaisuun. Mukavuusvarusteita edusti puolestaan esimerkiksi sähkötoiminen peltikattoluukku, joka tuli tarjolle jo vuonna 1962 toisena autona maailmassa.
Ison Karmann Ghian myynti rajoittui lähinnä vanhaan mantereeseen, ja USA:n markkinoilla auto ei ollut koskaan tarjolla. Myöhemmin Atlantin taakse on kuitenkin laivattu sen verran monia yksilöitä, että Type 34:n suurin harrastajakunta on tätä nykyä juuri Amerikassa. Kun auton valmistus päättyi vuonna 1969, aikansa ylellisintä ja kalleinta Volkkaria oli tehty kaikkiaan 42 505 yksilöä. Lisäksi avomallista valmistettiin 17 prototyyppiä.
Ruoste on päättänyt monen auton päivät ennenaikaisesti, joten alkuperäisen Karmann Ghian varjoon lähes epäreilusti jäänyt Type 34 on nykyään varsin harvinainen näky. Entisöinnitkään eivät ole kovin helppoja, koska esimerkiksi monia korinosia ei ole juuri saatavilla ja lokasuojatkin on hitsattu kiinni auton koriin. Monissa maissa uutena kahden Kuplavolkkarin hintaisen Type 34:n korvikkeena toimi muuten Volkswagenin ja Porschen yhteisprojektina syntynyt VW-Porsche 914, joka ei ollut myöskään mikään tehotykki. 914 ylitti 100 hevosvoiman rajan vasta kuutoskoneisena versiona, mutta se on jo toinen tarinansa.
