Jos satunnaisilta ohikulkijoilta kysyisi Bitter CD:n valmistusmaata, aika moni veikkaisi autoa luultavasti italialaiseksi. Alkuperäisen Maserati Ghiblin tyyliä henkivä gran turismo on kuitenkin saksalainen, ja sitä vauhdittaa amerikkalainen moottori.
Opelin nykymallistoa katsellessa ei uskoisi ihan heti, että merkki on joskus havitellut pääsyä ylellisten GT-autojen markkinoille. Tällaisessa tilanteessa elettiin kuitenkin 1960-luvulla, jolloin Opel kärsi hieman samaan tapaan kuin nykyään tylsän massamerkin maineesta. Tuolloin isäntänä toimi amerikkalainen General Motors, jonka rahalaareista oli helppo hakea helpotusta tilanteeseen.
Imagonkohotuksen yhtenä keinona toimivat rohkeat konseptiautot, joita Opel toi kansainvälisiin autonäyttelyihin vuodesta 1965 alkaen. Syyskuussa 1969 järjestetyn Frankfurtin autonäyttelyn parrasvaloihin marssitettiin liukaslinjainen coupé, jonka nimeksi oli annettu lyhyesti ja ytimekkäästi CD. Tutkielma haastoi linjoillaan italialaisten design-studioiden parhaat luomukset, mutta se oli täysin GM:n omaa käsialaa.
Näyttely-yleisön leukoja loksauttanut CD syntyi GM:n karismaattisen muotoilupomo Chuck Jordanin johdolla, ja auton linjat olivat peräisin myöskin amerikkalaisen George Gallionin kynästä. Hän työskenteli samoihin aikoihin ensimmäisen Mantan parissa, jota monet pitävät yhtenä kaikkien aikojen kauneimmista Opeleista. Gallionia oli ohjeistettu Detroitin päästä luomaan jotakin sensaatiomaista jättämään varjoonsa Mercedeksen C111-konsepti, jonka valmistelusta tieto oli kiirinyt myös Atlantin toiselle puolelle.
CD-nimi tuli sanoista Coupé Diplomat, mikä kertoo tutkielman teknisen perustan. Luomus oli siis tehty superautomaisesta ulkonäöstä huolimatta konservatiivisten isojen sedanien luokkaa edustaneen Opel Diplomatin pohjalevylle, jota oli sentään lyhennetty 25 sentillä. Konsepti ei ollut ajokelpoinen, mutta sen keulalle olisi ollut helppo kuvitella Diplomatin huippumallista tuttu Chevroletin 5,4-litrainen pikkulohkokasi nopean ja ylellisen gran turismon luomiseksi.
Ohjaamoon pääsy hoitui etureunastaan saranoidun jättimäisen kuvun kautta show-glamourin nimissä, mutta tutkielman muuttaminen tuotantoautoksi oli silti mahdollisuuksien rajoissa. Vuoden 1970 Frankfurtin autonäyttelyssä nähtiinkin CD-teemasta uusi tulkinta, jonka Opel oli antanut italialaisen muotoilutalo Fruan tehtäväksi. Tämä auto oli tavallisten ovien myötä astetta käytännöllisempi, mutta siinä onnistuttiin kuitenkin säilyttämään ensimmäisen CD:n perusmuoto ja luonne.
GM:n johtohahmoihin kuulunut ja myöhemminkin monessa autoliemessä keitetty Bob Lutz tutki seuraavana vuonna CD:n tuotantomahdollisuuksia, mutta tämä hanke kaatui, kun kävi ilmi, että Frua ei pystyisi toimimaan Lutzin projektille asettaman deadlinen puitteissa. Lisäksi General Motorsille alkoi olla entistäkin selvempää, että V8-moottorilla varustettu urheilucoupé astuisi pahasti saman konsernin Chevrolet Corvetten varpaille. Kun näköpiirissä ei ollut myöskään tarpeeksi suurta tuotantovolyymiä realistisen myyntihinnan aikaansaamiseksi, Opelilla päätettiin luopua tästä projektista.
Sitä ei kuitenkaan haluttu hävittää kokonaan, joten ratkaisuksi keksittiin ulkopuolinen yrittäjä, joka voisi saattaa CD:n tuotantokuntoon. Tähän rooliin löytyi lopulta Erich Bitter, joka oli edennyt ennätysvauhdilla ammattilaistason kilpapyöräilijästä kilpa-autoilijaksi, automaahantuojaksi ja virityspajan johtohahmoksi.
Bitter oli solminut hieman aiemmin Saksaa kokevan maahantuontisopimuksen italialaisen Intermeccanican urheiluautoille, joiden laatu aiheutti kuitenkin harmaita hiuksia pedantille saksalaiselle. Bitter oli varma, että hän pystyisi paljon parempaan omin voimin, ja tämä mahdollisuus avautui nyt Opelin ulkoistaman CD-projektin myötä. Erich Bitterillä ei ollut kuitenkaan kokemusta uusien autojen rakentamisesta eikä tähän sopivaa tuotantopaikkaakaan, joten Bitter ulkoisti puolestaan auton valmistuksen perinteikkäälle Baur-koripajalle.
Tuotantoauton perusmuodoissa oli havaittavissa kaikuja vuoden 1969 alkuperäisestä konseptista, mutta paljon lähempänä se oli Fruan vuotta myöhempää jatkokehitysversiota. Tuotantomalli oli kuitenkin muuttunut vielä kauniimpaan suuntaan, ja puheet saksalaisesta Maserati Ghiblistä eivät olleet aivan tuulesta temmattuja. Bitter CD sai erittäin positiivisen vastaanoton vuoden 1973 Frankfurtin autonäyttelyssä tapahtuneen esittelynsä yhteydessä, ja autosta tehtiin saman tien 176 tilausta.
Sitten luksusautojen taivaalla alkoi kuitenkin näkyä synkempiä pilviä, kun öljykriisi pamahti päälle vielä samana syksynä. Suurin osa CD:n ennakkotilauksista peruuntui tämän myötä, mutta Bitter ei luovuttanut. Bensaa kiitettävällä tahdilla hörppineellä 5,4-litraisella kasilla varustettu gran turismo ei ollut tuon ajan asenneilmapiirissä aivan kuuminta valuuttaa, mutta toisaalta kuvankaunis coupé tarjosi mukavuuden ohella 230 hevosvoiman tehon ja parhaimmillaan 220 km/h:n huippunopeuden.
Suorituskyky ei silti aivan vastannut ulkokuoren antamia lupauksia, mutta ainakin hinnan osalta voitiin ylpeillä sillä, että CD oli markkinoiden kallein uusi saksalaisauto. Erich Bitter oli toivonut, että CD:tä pystyttäisiin valmistamaan 200 auton vuositahdilla, mutta stratosfääriseksi kohonneen myyntihinnan vuoksi 100. yksilö valmistui vasta alkuvuodesta 1975. Koska autoja tehtiin hyvin vähän, CD:tä ei juuri kehitetty tuotantovuosien mittaan. Vanteita, merkkejä, takavaloja ja sisustusta hienosäädettiin sentään jonkin verran, mutta pohjimmiltaan kaikki CD:t olivat samaa tavaraa.
Vuoden 1976 loppuun mennessä Baur oli valmistanut Bitterille 254 CD:tä, ja tästä eteenpäin tahti hidastui entisestään. Kun viimeinen yksilö poistui Baurin tehtaalta vuonna 1979, kokonaisvalmistusmääräksi kirjattiin ainoastaan 395 autoa. Ne kaikki oli varustettu vasemmanpuoleisella ohjauksella ja automaattivaihteistolla, kun taas Opel Senatorin pohjalta tehtyä SC-seuraajamallia sai myös oikeanpuoleisella ohjauksella ja manuaalilla.
Vaikka Bitter CD on harvinaisempi kuin moni italialainen superauto, suhteellisen maanläheinen tekniikka on pitänyt niiden hintatason yllättävän alhaalla. Hyväkuntoisen auton voi saada jopa alle 50 000 eurolla, ja 100 000 euron paremmalle puolelle pääseminen edellyttää jo todellista poikkeusyksilöä.
