Edesmennyt vaarini oli tarkka automies ja viimeisinä vuosinaan todellinen nissanfani henkeen ja vereen. Kun hän Kuplan ja Kadettin jälkeen osti ensimmäisen japanilaisen autonsa, Datsun Cherryn, jäi hän heti koukkuun. Useamman Cherryn ja Sunnyn jälkeen hän osti vuonna 1996 itselleen lahjaksi pykälää suuremman auton, uuden Nissan Primeran – sen kunniaksi kun kerran lääkärikin jatkoi ajo-oikeutta vielä viidellä vuodella. Kun vaarivainaa seitsemän vuotta myöhemmin siirtyi mutkaisemmille ja nopeammille teille, jäi häneltä jälkipolville erittäin vähän ajettu Nissan, joka lopulta päätyi talouteemme kakkosautoksi.
Nissan Primera korvasi vuonna 1990 vanhentuneen Bluebirdin. Malli oli suunniteltu erityisesti Euroopan markkinoille ja se valmistettiin farmarimallia lukuunottamatta Sunderlandissa Englannissa. Auto oli etuvetoinen ja moottorivalikoima koostui perheautoluokan tapaan 1,6-2,0 -litraisista ”voimanpesistä”, jotka tarjosivat potkua 75-150 hevosvoiman verran. Primera oli ensimmäinen henkilöauto, jossa käytettiin etupyörissä monivarsituentaa; datsunfanit jopa elvistelivät autossa olevan sama jousitus kuin 300ZX mallissa (joka on muuten yksi harvoja japseja jonka voisin talliini hyväksyä). Primera vetosi Suomessa ostajiin ja oli monena vuonna luokkansa myydyimpien mallien joukossa.
Vaarivainaan auto oli vuodelta 1996 eli viimeistä P10-mallin vuosikertaa. Primera oli Invitation -malli tehokkaimmalla 2-litraisella 150 hv moottorilla ja runsailla varusteilla. Vaari varmasti nautti joka kilometristä, etenkin kun auto oli luotettavuuden perikuva eikä koskaan vieraillut korjaamolla ylimääräisissä huolloissa. Kun juuri ajokortin saaneena sain joskus Primeraa kokeilla, niin se olihan se ihan toista kyytiä kuin satalaiska Fibatilla: tehoakin oli vaikka muille jakaa!
Jos aimpien juttujen perusteella et vielä arvannut, niin sen jälkeen olin päässyt oikeiden autojen makuun eikä Primera oikein enää säväyttänyt. Auto oli japanilainen niin hyvässä kuin pahassakin: ylläpito toki oli halpaa, mutta muutoin auto oli hajuton ja mauton. Primeralla ajaminen ei herättänyt oikeastaan minkäänlaisia tunteita.
Parin vuoden jälkeen aika oli kypsä ja Primerasta piti päästä eroon. Sen kummempia miettimättä ainoastaan 50 000 km ajettu auto läksi myyntiin, ja tilalle tuli vuotta vanhempi ja 250 000 km enemmän rullattu Citroen XM 2,5 farkku kaikilla herkuilla. Oikeastaan kukaan tuttu ei ymmärtänyt mikä järki vaihdoksessa oli, mutta sydämeni tiesi paremmin. Suhteesta ranskattareen ei tulisi tälläkään kertaa tunteita puuttumaan.
