Peugeot 306 isolohko 1,6-koneella ehti olla riemunani vain hetken, mutta se on ehdottomasti oman tarinansa väärti. Pikkupökötin ura kakkosautona katkesi liian varhain erikoiseen kolariin (josta lisää tuonnempana), mutta sitä ennen sillä ehdittiin nautiskella muutama tuhat kilometriä.
Peugeot 306 korvasi suositun 309-mallin vuonna 1993. Auto perustui samalle PSA-konsernin pohjalevylle kuin kolmea vuotta aiemmin esitelty Citroen ZX, jonka myynti ei koskaan päässyt lähellekään pökötin lukemia. Samaa hyväksi havaittua rakennetta käytettiin myös Citroen Xsarassa sekä konsernin pienissä tila-autoissa Citroen Berlingossa ja Peugeot Partnerissa (ihmettelen miten näistä kopeista voi saada niin poskettoman surkeita ajaa, kun henkilömallit ovat ajoltaan erinomaisia).
Mallistossa oli tarjolla kaikki korimallit: viistoperä, sedan, farmari ja cabriolet. Myös moottorivalikoimassa oli kattava: bensaversioita oli tarjolla neljää eri kokoa (8- ja 16-venttiilisinä versioina) ja dieseliä kahta kokoa turbolla ja ilman. Kun tähän yhdistää puolenkymmentä varustetasoa ja ranskalaisten suosimat erikoismallit, on mallivariantteja älytön määrä. Pösön moottorit ovat 90-luvulla pomminvarmoja, kunhan koneelle vaan antaa riittävästi vettä ja öljyä. Nytkin nettiautossa on tarjolla pitkä liuta enemmän tai vähemmän rullattuja yksilöitä, jotka toimivat edullisina ja mukavina käyttöautoina edelleen. Silloin tällöin esiin putkahtaa myös ”vaarinvainaan viimeisiä autoja” alle 100 000 km lukemilla.
Peugeot 306 on suhteellisen kevyt auto, jossa on yllättävän hyvät ajo-ominaisuudet. Niitä käytiin eräänä kesäpäivänä testaamassa myös Ahveniston moottoriradalla. Radalla oli avoin päivä, jolloin kuka tahansa sai pientä korvausta vastaan mennä radalle, mutta käytännössä paikka oli täynnä tulevan viikonlopun kilpailuun treenaavia rata-autoja joista puolet Porscheja. Kun Pökötti ajettiin melumittaukseen joutui toimitsija kysymään ollaanko me nyt ihan tosissaan. Oltiinhan me!
Ahvenisto on haastava rata. Syheröistä suolenkkiä reunustavat kaiteet, joita kohtaan on syytä osoittaa kunnioitusta (moni on ajanut autonsa katolleen jo varikon mäessä.) Rajojen etsiminen on siis syytä tehdä jossain muualla. Meillä vaikeusastetta lisäsi märkä rata, joten nyt oli tosiaankin ajettava kieli keskellä suuta!
Suosittelemme
Suolenkillä ketterä Pösö ei jäänyt kisakoneiden jalkoihin. Edes Porsche Cupin vermeillä ei useamman sadan hevosen tehoerosta huolimatta saanut revittyä mitään älytöntä eroa suolenkin syheröissä – pääsuoralla tilanne oli toki toinen. Pienempien luokkien ajokeille automme oli ilmeisesti punainen vaate, koska parikin ”kilpakumppania” lipsautti radalta ulos edessämme. Vaikka annoimme kohteliaasti ja erittäin leveästi tietä, niin yhdenkin Minin matka päättyi typerän ajon seuraksena Tarun mutkan kaiteisiin.
Parinkymmenen kierroksen jälkeen autossa alkoi tuntua lievää tärinää ja kotimatka alkoi turhan varhaisessa vaiheessa. Jostain syystä en miettinyt yksinkertaisinta selitystä vaan olin aivan varma, että renkaat linkussa vedätys olisi rikkonut vetarin, koska tärinä tuntui etenkin kääntyessä. Todellinen syy ei kuitenkaan ollut vetarissa, mikä varmistui renkaan irrotessa kesken ajon: mutterit olivat löystyneet radan rasituksissa! Onneksi isompaa vahinkoa ei tullut, vaan ainoastaan lokasuojaan tuli pieni kuhmu. Näistä me opitaan!
Pian tämän jälkeen Pösö kohtasi tiensä pään Tikkurilan tiukassa liikenteessä. Olin heinäkuussa etsimässä sitä ainoaa pankkikonttoria koko pk-seudulla, jossa pystyi yritystilin muutoksia hoitamaan, enkä ollut ihan varma sen sijainnista. Tiesin konttorin olevan Kielotien vasemmalla puolella, joten kehältä tullessa ajoin vasenta kaistaa Tikkurilantien valoihin. Ulkopaikkakuntalaisena en tiennyt Kielotien vasemman kaistan päättyvän muutaman sadan metrin päässä, joten tilanteen tajuttuani kiihdytin reippaasti ja siirryin oikealle kaistalle. Tämä ei sopinut kanssa-autoilijalle, joka aloitti hurjan tööttioopperan stroboefektein maustettuna (eihän Suomessa nyt saa kaistaa vaihtaa). Kun mielensäpahoittajan show jatkui seuraavissa punaisissa valoissa seisoessa, esitin mielipiteeni herran älämölöstä yksiselitteisellä kansainvälisellä sormimerkillä.
Tämä oli ilmeisesti liikaa keski-ikäiselle höyrypäälle, joka sekosi täysin. Risteyksen jälkeen tie muuttui jälleen yksikaistaisesta kaksikaistaiseksi, joten vaihdoin vihreän valon tullen samantein kaistaa vasemmalle. Takana tuleva ukko koitti ilmeisesti päästä vasemmalta ohitse keinoja kaihtamatta ja täräytti suoraan pösörassun peränurkkaan. Päädyin vasemman kaistan yli suoraan pylvääseen onnekkaasti vastaatulijat väistäen, mutta Pökötin ajot oli ajettu.
Paikalle kerääntyi puolenkymmentä silminnäkijää, joiden mielestä tilanne oli selvä: hullu ukko ajoi suoraan päälleni ja ilmeisesti vielä tahallaan kun oli seissyt töötinkin päällä ennen törmäystä. Kun poliisit saapuivat paikalle selvittelemään asiaa ja yleisö oli selkeästi puolellani ajattelin, että tämä on selvä homma: jätin auton odottamaan romunkerääjää ja läksin junalla kotiin.
Varsinainen yllätys selvisi myöhemmin kun minut kutsuttiin kuultavaksi: viidestä paikalle jääneestä silminnäkijästä jokainen(!) oli ollut joko humalassa tai vieläkin vahvemmissa aineissa (vaikka törmäys tapahtui maanantai-Iltapäivänä kolmen pintaan) eikä heitä sen vuoksi pidettäisi luotettavina todistajina. Ainoastaan yksi takana ajanut autoilija oli antanut lausunnon (tietysti minua vastaan) väittäen, että olisin vaihtanut vaarallisesti kaistaa edellisessä risteyksessä (niinkuin se nyt edes olisi vaikuttanut tähän kolariin) ja tällä perusteella minusta hierottiin syyllinen. Käräjillekään ei tässä tilanteessa oikein ollut järkeä lähteä syyttömyyttä puolustamaan, joten tyydyin kohtalooni: toimittajarassusta leivottaisiin väkisin pahimman luokan liikennerikollinen. Tämän oikeusmurhan takia vältän edelleen Tikkurilaa ihan vaan varmuuden vuoksi.
