Zadarissa olisi viihtynyt pidempäänkin, muttei juuri tässä kämpässä. Vaikka viikonlopun ajan oleskelu oli lokoisaa, muutti maanantai kaiken. Aamun koittaessa rakennusmiehet (onneksi eivät olleet mitään aamuvirkkuja) saapuivat kadun toisen puolelle, löivät vanhan kaivurin tulille, ja jatkoivat viikonlopuksi tauonnutta perustusten tekoa. Tumman pakokaasun noustessa parvekkeelle ei oikeastaan harmittanut jatkaa matkaa heti aamu-uinnin jälkeen.
Matkaan lähdettiin akku sopivassa 90% tasossa. Koska alkumatkalla ei olisi moottoritietä, päästäisiin tällä latingilla 300-350 km päähän, eli 140 km siirtymä Senjiin ei tuottaisi mitään ongelmia. Periaatteessa olisi ollut mahdollista ajaa suoraan Kozinaan saakka (280 km), mutta tässä kohtaa reissua oli selvää, että vauva ei 4-5 tunnin stintistä tykkäisi (heräisi kuitenkin lautalle ajaessa, kun auto pysähtyy). Sen lisäksi olin aikatauluttanut Senjin laturille yhden etäpalaverin.
Karu Pag
Moottoritien sijaan paluumatka ajettaisiin rannan maisemareittiä. Ajaisimme ensin Pagin saaren läpi, siirtyisimme lautalla (10€) mantereelle ja ajaisimme ”vanhaa tietä” Rijekan ohi Triesteen. Lataustaukoja tarvittaisiin kaksi, ensimmäinen Senjin Superchargerilla, ja toinen Kozinassa tai Palmanovassa tilanteen mukaan. Illalla olisimme lopulta Italiassa, jossa majoittuisimme asiaankuuluvalla tavalla Civilidale del Friulin läheiselle viinitilalle Slovenian rajan tuntumaan.
Matka alkoi kohtuullisen vehreissä maisemissa, mutta muuttui Paskin sillan jälkeen tyystin. Pagin saari on pääosin karu ja kivinen, mutta silti omalla tavallaan kaunis. Yllätyin, miten karulta myös mantereen puolella vaikutti, koska etelään ajettiin kuitenkin vehreiden vuoristometsien läpi. Lauttamatka mantereelle oli lyhyt vieden alle vartin, eikä kympin hintalappukaan ollut paha. Joka tapauksessa tämä oli nappi reittivalinta!
Lautalta poistuessa eteen jäi kohtuullisen pitkä letka autoja, joista suuri osa oli ulkomaan kilvissä. Ryökäleet ajelivat selvästi lomamoodissa, kun rantatien mutkiin lasketeltiin viittäkymppiä, eikä kellään tuntunut olevan kiire ohitella hitaampia. Jopa aiemmin lautalla bongaamani, Itävallan kilvissä ollut tuore Model Y ajeli pitkillä suorilla tyytyväisenä 20-30 alle rajoituksen karavaanarin perässä, vaikka ainakaan tehon puutteeseen ei ohitus kaatuisi. Ehkä siellä vaan nautiskeltiin maisemista, tiedä häntä.
Suosittelemme
Maisemalatausta
Senjin Superchargerille saapuessa akku oli vielä puolillaan, joten palsun aikana päästäisiin 95% varaukseen. Tauko oli auton puolesta tavallaan turha, mutta vauva oli kuitenkin jo tauon tarpeessa. Rouva suuntasi rattaineen kiertämään kaupunkia ja minä nappasin läppärin kainaloon ja kuulokkeet korville, ja painelin rantaan pitämään palaveria. Mikäs sen mukavampaa kuin aaltojen kohina palaverin taustalla!
Palaverin jälkeen haastoin pari sanaa laturille saapuneen Model Y:n kuljettajan kanssa. Eläkeläismies kertoi olevansa tyytyväinen ensimmäiseen Teslaansa, ja ajamisen olevan helppoa. Varmasti näin, etenkin kuin eteläisemmässä Euroopassa ei edes tarvitse liikkumiseen muita latureita kuin Superchargereita. Herra antoi palautetta nopeasta ajotyylistäni, josta toki kohteliaasti kiitin, vaikka mietinkin mielessäni miksi joku kitkuttelee Teslalla karavaanarin perässä. Ihmisiä ja matkantekostrategioita on monenlaisia.
Senj ei ollut nappikokemus. Muutaman kilometrin ajon jälkeen etsin aurinkolasejani, ja hoksasin unohtaneeni ne rannalle. Turhaan käännyimme takaisin, koska eiväthän ne enää siellä olleet mihin ne käsistäni laskin. Ääh. Rouvan makuun kaupunki taas oli ollut rantakadulta poistuessa armottoman rähjäinen, joten siirsimme suunniteltua lounasta pidemmälle. Ehkä Senj on parhaimmillaan vain Superchargerille stopattuna…
Ruuhkaa, ruuhkaa
Rannan tie jatkui mutkaisena ja ruuhkaisempana, koska moni etelästä kohti Italiaa suuntaava palaa Senjin kohdalla rannikolle sisämaan moottoritieltä. Ajallisesti moottoritie olisi todennäköisesti hiukan nopeampi, vaikka matkaa tulisi pohjoisen lenkillä hieman enemmän. Taajamia on usein ja välillä vastassa on jopa liikennevaloja. Muutama kymmenen kilometriä Senjistä eteenpäin tie siirtyy sen verran sivumpaan rannasta, että maisematkin heikkenevät.
Iltapäivällä ohitimme Rijekan, joka on Kroatian kolmanneksi suurin kaupunki. Harmi, ettei aikataulu mahdollistanut stoppia (jos lopulta pääsisi sinne Italiaan asti), sillä tutustuttavaa olisi ollut varmasti. Erinomainen satamakaupunki on nähnyt monta vallanpitäjää ja kukoistanut pariin otteeseen vapaakaupunkinakin. Valitettavasti Fiumen vapaakaupunki oli myös ensimmäinen valtio, joka joutui fasismin uhriksi Mussolinin johtaman Italian liittäessä sen väkisin itseensä vuonna 1924.
Rijekan jälkeen tie kaartaa sisämaahan ja alkaa nousta ylös vuorille. Liikenne rauhoittuu selvästi. Rupan jälkeen edessä on kunnon serpentiiniä, ja taas kerran Teslan tehoreservit nousevat arvoonsa, kun vanhemmanpuoleisen puoliperän ohittamiseen ei tarvita kummoista suoraa.
Pian edessä on jälleen rajanylitys, kun siirrymme hetkeksi Slovenian puolelle. Olin jotenkin kuvitellut, että Slovenia olisi ollut sisämaavaltio, ja hämmästyin kun hoksasin ettemme vielä olleetkaan Italiassa. Plakkarissa on jo reissun 8. maa, tosin tämä visiitti on vain 30 km ja lyhyen lataustauon mittainen.
Kozinan Supercharger oli jonkun sortin kasinon pihassa. Tässä kohtaa ei oikein napostellut lähteä pidemmälle visiitille hotellin ravinteliin, joten ravintoratkaisuksi muodostui hodarit viereiseltä huoltoasemalta. MOL -huoltoaseman pihassa silmiin osui uudenkarhea pikalaturi, ja hodaria odotellessa tsekkasin tarkemmin Kozinan pikkukaupungin laturitilanteen. Hyvältä näytti, näiden lisäksi tarjolla olisi ollut myös 160 kW HPC vähän matkan päässä. Täällä pärjäisi muillakin merkeillä, eikä sovellusrumba olisi hirveä: huoltamolla latauksen voisi maksaa tiskille ja HPC:llä toimisi Shellin lätkä.
Lopulta Italiassa!
Loppumatka olikin sujuvaa. Tie lasketteli alas kohti rannikkoa ja olimme lopulta Italiassa. Ajamme Triesten ohi, ja taas liian tiukka aikataulu harmittaa: tämäkin kaupunki olisi pitänyt ehtiä tutkia. Triesten historia on yhtä vauhdikas kuin Rijekalla, mutta kaupunki on vieläkin vanhempi ja paikka on ollut asuttu ainakin toiselta vuosisadalta ennen ajanlaskun alkua. Alan laskea, että seuraavalla lenkillä aikaa tarvitaan useampi kuukausi jotta kaiken kiintoisan ehtii käydä läpi…
Matka jatkuu moottoritietä luoteeseen. Triesteen Italian puolelta johtava kapea rannikkokaistale on jäänne toisen maailmansodan jälkeisestä vapaakaupungista, joka perustettiin 1947 ajatuksena asuttaa lukuisat etniset ryhmät omaan ei-nationalistiseen valtioon. Homma ei mennyt nappiin, vaan italialaiset liikkuivat alueen pohjoisosaan ja kroaatit sekä sloveenit vastaavasti etelään päin (osa omasta halusta, osa puolipakolla), ja vuonna 1954 alue jaettiin Italian ja Jugoslavian kesken. Mitä enemmän Euroopassa reissaa, sen surkeammalta ajatukselta nationalismi vaikuttaa.
Monfalconen jälkeen kaarramme pois moottoritieltä. Nyt maisemat alkavat olla niin stereotyyppistä Italiaa, ettei rouva malta pysyä enää penkillään. Talot ja viinitilat ovat kuin suoraan matkaoppaasta. Saavumme perille Grillo Iolen viinitilalle alkuillasta ja leppoisa koira toivottaa meidät tervetulleeksi. Kannamme tavaramme toisen kerroksen idylliseen huoneeseen, ja rouva tuumaa, että täällä voisi olla vaikka viikon. Kieltämättä silmä lepää.
Mitä Italiasta löytyy? Ainakin pastaa, viiniä, ja ihania italiankielisiä lataussovelluksia. Lue lisää seuraavasta osasta!
