Jo vuosia sitten oli jäänyt silloista pukeutumista voimakkaasti määrittänyt rullalautailuharrastus. Skeittauksen lopettaneena skeittivaatteiden kantaminen tuntui teeskentelyltä. Olin tyhjiössä, hukassa tyylillisen kodin suhteen. Kun mikään alakulttuuri ei ollut voimakkaasti vaikuttamassa pukeutumiseeni, oli vaikea keksiä tyhjästä, miten ilmaisisin ja toteuttaisin itseäni vaatteiden kautta.
Alku
Lukiovuosien ajan pukeutumiseni olikin ollut lähinnä suojautumista säältä. Myöhemmin muistan ajatelleeni, että tylsästi pukeutumalla voisin luoda kontrastin omaan suulaaseen persoonaani. Varsinaista linjakasta tyyliä tai tyylisuuntaa ei ollut, vaan ostin satunnaisesti sellaisia vaatteita, jotka olivat tarpeeksi mitäänsanomattomia ja brändittömiä.
Kiinnostukseni vaatteisiin virisi kuitenkin uudelleen. Innostus heräsi Helsingin kirpputoreilla vierailujen myötä. Silloista nuorta, huoletonta ja vapaata elämääni kuvasivat ylisuuret Jokapoika-paidat, sametti ja pellava. Tässä oli mukavan ja halvan pukeutumiseni kivijalka, jonka tunsin omakseni. Istuvuus sai olla reilusti sinne päin.
Lempivaatteeni oli viljanharmaa pellavapaita. Suunnittelin itselleni muun muassa erivärisistä tilkuista tehtävää t-paitaa. Viitseliäisyyden puute kuitenkin vei voiton ja heitin tilkut muuton mukana roskiin.
Matka aasiaan loi käännekohdan pukeutumisajatuksilleni. Päätin teettää silloisiin tyyleihini sopivia pellavaisia paitoja. Olin paitoihin erittäin tyytyväinen, vaikka laatu ei ollut huima. Samalla reissulla tuli teetettyä myös surkeat derby-malliset nahkapohjaiset kävelykengät – ystäväni sai minut vakuuttuneeksi siitä, että nahkapohjainen kenkä on kevyt ja kestävä.
Suosittelemme
Vaikka teetetyt paidat eivät henkineet klassista kaanonia, huomasin kuinka sopivan kokoiset vaatteet saivat minut näyttämään valppaammalta ja ryhdikkäämmältä. Ymmärsin, että istuvuudella oli merkitystä.
Keräilyä ja väkisin yrittämistä
En muista miten eksyin Keikariin: yliopisto-opintojensa keskivaiheilla ollut innostumiseen taipuvainen minäni koki valaistumisen tunteen: oli olemassa pukeutumistyyli, joka oli samaan aikaan mielenkiintoinen, sekä tyylikkäästi miehekäs. Klassinen tyyli – tää vois olla mun juttu!
Vuonna 2011 Keikarin blogi ja foorumi elivät vielä mielenkiintoista kuherruskuukauttaan herrasmiesromantiikan kanssa. Blogin superlatiivit, voimakas hype ja mystiikka iskivät syvälle. Hurahdin, tottakai. Ostin kirpputorilta liian suuren kolmiosaisen räätälinpuvun, koska huomasin, että siinä oli toimivat hihanapit. Samalla hankin myös rikkinäisen punaisen flat capin. Puvun korjasi vaatturi, lätsän minä.
Ruskeat mokkaeccot, kauhtuneet farkut, Jokapoika-paita ja korjauksesta huolimatta liian pitkä, nelinappinen liituraitatakki. Kun kaiken kukkuraksi päähän hieroin hieman liian pienen, viininpunaisen lätsän. Tässä oli läheisillä varmasti sietämistä.
Hieman Keikaria seurattuani aloin muuttaa pukeutumistani linjakkaammaksi. Valitettavasti suunta oli entistä voimakkaampaan herrailuun päin. Käytin muutaman kerran arki-iltoina kolmiosaisen puvun liiviä ja rusettia. Jotkut kommenteista olivat positiivisia, mutta kuittailuakin sekaan mahtui.
Suurimmaksi osaksi kaverit kuitenkin pysyivät vaiti toivoen että innostus menee ohi.
Innostus kanavoitui nopeasti hankintaosastolle. Yöllisten eBay-haravointien tuloksena kuriirit kärräsivät minulle kilpaa virttynyttä käytettyä Charles Thyrwhittiä, T M Lewiniä ja väärennettyä Poloa. Kuosit olivat persoonallisia, eli aivan hirveitä. Keräilyvimma iski kuin tuhat volttia, enkä voinut vastustaa “ilmaista laatutavaraa”.
Hankintoja ohjasi impulsiivisuus ja jännitys, harkinta oli minimissään. Posti kantoi lukemattomia halpoja kravatteja, solmioita, kalvosinnappeja, sekä keltaisia ja violetteja pukupaitoja. Pukupaidoissa oli tärkeää olla tuplakalvosimet, jotta ilmettä oli mahdollista muuttaa erilaisilla silkkisolmuilla. Tilasin kolme käytettyä pukua, jotka istuivat… suunnilleen.
Alun kenkävastustus alkoi taittua, kun altistusta kertyi tarpeeksi. Oudolta näyttäneet klassiset kävelykengät alkoivatkin miellyttää silmää päivä päivältä enemmän. Tilasin lähes täysin satunnaisia laatukenkiä ja ajattelin niitä investointeina. Aina en ollut edes kartalla mitä kaikkea sälää posti oli tuomassa. Lähes kaikki nämä investoinnit on sittemmin myyty pois turhana tai vääränä.
Sain päähäni ajatuksen, että alan käyttää rusettia ja teen siitä oman tavaramerkkini. Jostain syystä rusetittomuus tuntui tylsältä, ja halusin erottua ja provosoida. Muutamassa kuukaudessa rusetin kantaminen ja sen huomiotaherättävyys alkoi tuntua raskaalta ja kiusalliselta.
Loppujen lopuksi vaatekaappiini alkoi kuitenkin keräytyä myös tarpeellista tavaraa. Ostin hillitympiä ja ajattomampia vaatekappaleita, kuten sinisiä chinoja, vaaleansinisiä nappikauluspaitoja sekä ruskeat mokkachukkat. Näistä tulikin nopeasti lempivaatteitani: siistiä ja sopivan erottuvaa, muttei kuitenkaan räikeää tai provosoivaa. Housujen osalta istuvuus oli alussa kateissa: käytin turhan leveitä ja pitkiä lahkeita.
Tästä huolimatta kipuilin rusetin jättämistä. Ajattelin, että kokeilen jotain hieman hillitympää ja siirryin ascotiin. Askartelin ascoteja itse tilaamastani silkistä. Kokeilut jäivät kuitenkin lyhyeen, sillä ascotin kantaminen oli rusettiakin kiusallisempaa. Rohkeus kyllä riitti, mutta rennosti oli vaikea olla.
Oma keskittyminen meni vaatteiden kantamiseen.
Tässä vaiheessa olin postannut myös ensimmäiset kuvat Keikarin MTOP-ketjuun, jossa saatu tylytys hautasi ascotit ja rusetit. Läheistenkin tuskailema Fredriksonin karvalakki toi MTOP-raadilta lunta tupaan, mutta siitä en vielä ollut valmis luopumaan. Tyylilliset kokeilut olivat monenkirjavaa haparointia.
Iteroitumista
Tyyli rauhoittui MTOP-palautteesta hieman, mutta edelleen oli tarvetta olla ainakin hieman formaali. Oli vaikeaa tyytyä kasuaaliin – tuntui, että arkisemmassa pukeutumisessa hukkuisin massaan. Teetinkin ompelijalla pari pikkutakkia pellavasta ja tweedistä. Pellavatakin ympärille sainkin pikkuhiljaa rakenneltua hieman harmonisempia kokonaisuuksia.
Tweedin kanssa kankaan kuviointi meni metsään, ja takki jäi käyttämättä. Värimaailmassa pysyin näinä aikoina hyvin pitkälle turvallisesti navyn ympärillä. Kauluspaitaakin pidin hyvällä mielellä myös ilman solmiota tai rusettia, sillä hyvässä rollissa oli oma estetiikkansa.
Turvallista sinisen ympärillä
Formaalius karisi kuitenkin vääjäämättä. Se oli toki näyttävää ja esteettistä, mutta ei kovin luontevaa itselleni – etenkään tavallisessa arjessa. Koska olin tykästynyt nappikauluspaitoihin, alkoivat myös hillitymmät, Ivy-henkiset jutut pikkuhiljaa näyttää kauneuttaan.
Aloin käydä parturissa, hankin lisää nappikauluspaitoja ja ompelin kaulusnappeja parempiin asemiin. Chinojen lahkeista kavensin pois turhat leveydet. Kesällä ostin shetlandin, Barbourin Bedalen ja Loaken badmintonit.
Olin vaatteissani turvassa ja kotona, ja hankinnat alkoivat pikkuhiljaa olla linjakkaampia.
Kasuaalin tyylin ympärille kasasin lisää chinoja ja sopivia kenkiä, ja harkitsin tarkoin tarvitsinko lisää “pikkutakki”-kategorian vaatteita. Syksyllä löysin etsystä myös vanhan Gantin nappikauluspaidan, joka oli paksun oxford-kankaan ja hyvän rollin myötä itselle todellinen aarre. Barbour tuntui olevan päällä aina, ja kehitin pukeutumistani sen ympärille vuoroin Englantiin ja vuoroin Ivy-amerikkaan kumarrellen.
MTOPissa kehitys kirvoitti kehuja, joka vahvisti omaa fiilistä. Vaatekaapista alkoi löytyä sopivasti erilaisia, mutta samanhenkisiä vaatekappaleita, joilla kasuaalia tyyliä pystyi mukavasti varioida.
Selkeämmin kohti omaa juttua
Formaali osasto laitettiin kuntoon hankkimalla räätälinpuku Intian reissulla. Juhlapukuosasto tuli tämän hankinnan myötä ihan kohtalaiseen kuntoon, vaikka suomalainen hyvä tekijä olisi varmasti saanut aikaan vielä parempaa. Pieniä kiusallisia juttuja lukuunottamatta tuli hankittua rahalle hyvin vastinetta.
Lontoon John Simonsin vierailu syvensi omaa ivy-mieltymystäni entisestään. Bedalen ympärille syntynyt hieman rosoisempi tyyli oli tullut osaksi minua, ja ivy-estetiikka toimi tässä yhteydessä kuin häkä. Simonsilta hankitusta J.Keydgen samettitakista tuli itselle “pikkutakkien Barbour”. Florsheimin tykkiveneiden ja Bostonianin derbyjen hankkiminen täydensivät entisestään tässä estetiikassa pyörimisen mahdollisuuksia. Jalkaan löysivät usein dessut ja shetland-neuleiden ja nappikauluspaitojen liitto oli merkki talvesta.
J.Keydgen ivy-kunnollinen samettitakki on skarpisti rönö:
Hutiostoksia ei enää tullut. Karvalakki sai väistyä, kun löysin itselleni vihdoin sopivan eleettömän pipon. Talvipukeutuminen täydentyi muutamalla täsmähankinnalla, kuten Crockett & Jonesin Conistoneilla ja villaisella Barbourilla.
Formaali pukeutuminen yksinkertaistui, eikä lisähankintoja juuri tullut tehtyä. Taskuliina jäi yhä useammin kotiin – enintään se oli mukana suorana tv-foldina.
Oma tyyli tuntui löytyneen. Hankintojen määrä harveni, kun uudesta tavarasta saatava rajahyöty pienenee. Usein tuntuu jopa olevan vaikea keksiä itselleen uusia tarpeita. Vaatteita ei tarvitse älyttömiä röykkiöitä, jos ne sopivat hengeltään yhteen.
Viimeisimpänä olen nyökännyt hieman kasuaalimpaan suuntaan esimerkiksi ostamalla parit collegepaitaa, joiden avulla fiksu, mutta rento pukeutuminen avautuu vielä hieman kasuaalimpaan suuntaan. Collegejen avulla on myös mahdollista löytää vaihtelua loistaviin shetland-neuleisiin.
Vanhojen vaatteiden kanssa on mielenkiintoista etsiä erilaisia tulokulmia. Keydge ja ruskeat.
Oma tie on ollut ohdakkeinen erityisesti suuren kiireen ja suunnitelmallisuuden puutteen takia. Kehittyminen nopeutuu heti, kun tietää mitä todella haluaa. Polte päästä hankkimaan ja kokeilemaan voi olla yllättävänkin kova, mutta on syytä muistaa, että palava innostuminen maksaa poikkeuksetta kalliit oppirahat.
Teksti ja kuvat: Lauri