Plymouthin 60-luvun muskeliautot oli alun perin varustettu 7,2 litraisella 440 kuutiotuuman V8:lla, mutta tämä yksilö on saanut pellin alle jotain aivan muuta.
Mopar-fanit ovat tiputelleet moderneja Hemi- ja Hellcat V8 -koneita klassisiin muskeliautoihin jo vuosia, mutta kahdeksan sylinteriä ei riittänyt tällä kertaa vanhan Plymouth GTX:n omistajalle, joka nosti mäntien lukumäärän pyöreään kymppiin.
Merkkiuskollisena autoharrastajana vaihtotyö tapahtui ensin työntämällä SRT-10 Viperin V10 -mylly GTX:n iskunvaimentimien väliin. Loppusilaus tehtiin heittämällä ahdin moottorin päälle. Kaikki tämä tapahtui hyvällä ja ennakkoluulottomalla maulla vuonna 2010 auton edellisen omistajan toimesta.
Nyt kyseinen komeus on huutokaupattavana Bring a Trailer -sivustolla, jonka myynti-ilmoituksessa ei kerrota auton tehoa. Dodgen kolmannen sukupolven ZB I Viper roadsterin tiedetään kuitenkin tuottaneen uutena 507 heppaa tehoa ja 712 Nm vääntöä. Nykyisellään GTX:n Paxton-ahdin, metanolin ruiskutus ja muut kilkkeet vievät teholukemat varmasti pitkälle 700:n tervejalkaisen humman tietämille.
60-luvun autoon kohdistuvista muutostöistä voi olla jokainen mitä mieltä tahansa, mutta GTX on varmasti nopeampi ja tehokkaampi kuin silloin muinoin, kun auto lähti ulos tehtaalta vuonna 1969, kun muuan herra Armstrong nosti jalkansa kuuhun.
Suosittelemme
Plymouthin Road Runnerin ylellisempi malli GTX peittosi altavastaajansa 6,3 litran 340 hevosvoimaisen 383 cu V8:n, ja nosti lukemat suoraan 380 heppaan ja 7,2 litran 440-moottoriin, joka pystyi kiidättämään jenkkilimpun parkkipaikalta 6,8 sekunnissa satasen matkanopeuteen.
Legendaarinen seitsemän litran 426 Hemi oli 430:n kopukan voimin myös oivallinen vaihtoehto, ja vuoden puolivälissä Plymouth lisäsi valikoimiin kolmikaasuttimisen Six Pack 440:n, joka tuotti mukavat 390 heppaa. Vaikka huomioon otettaisiin tuon ajan antiikkisempi tapa laskea hevosvoimia huomioon, niin niitä oli silti varmasti tarpeeksi saatavilla mustien viivojen poltteluun asvaltille.
Yksikään näistä entisaikojen moottoreista ei kuitenkaan keskustellut kuusivaihteisen manuaaliaskin kanssa, joten moottoriswappi Viperin mottiin tuntui loogiselta ratkaisulta. Chryslerilla ei myöskään ollut ammon aikoina tarjota Wilwoodin ristiinporattuja levyjarruja, kuusimäntäisiä jarrusatuloita tahi ajotuntumaa merkittävästi parantavia moderneja Michelinin vyögummeja.
18-tuuman kiekotkin näyttävät ”vain” isommilta versioilta alkuperäisistä 15-tuuman Magnum 500 -vanteista, jotka olisi alun perin pultattu autoon kiinni tehtaan toimesta. Varsin maukkaan turkoosin sinisen maalipinnan saanut auto on kiinnostanut huutajia kirjoitushetkellä 45 000 taalan edestä, mikä tuskin jäänee tämän ammattitaidolla ja harvinaisen hyvällä maulla tuunatun komistuksen viimeiseksi hinnaksi.
