General Motorsin portfolioon kuuluvalla Buickilla on nykyään melkoinen pappamerkin imago, ja niin asia oli myös 1980-luvun alussa. Sitten Buick toi kuitenkin mallistoonsa tummanpuhuvan muskeliauton, jonka suorituskyky haastoi jopa eurooppalaiset superautot.
Jenkkiautojen suorituskyky pääsi laskemaan 1970-luvun alun muskeliaikakauden huippuvuosien jälkeen lähes naurettavalle tasolle, ja iskutilavuudeltaan massiiviset veekasit tuottivat saastelaitteiden kuristamina lähinnä surullisia teholukemia. V8 miellettiin kuitenkin edelleen ainoaksi oikeaksi muskeliauton voimanlähteeksi, kunnes Buick alkoi kehittää samaan tarkoitukseen turboahdettua V6:ta.
Lähtökohtana palveli mallivuodelle 1978 koriltaan pienennetty toisen sukupolven Regal. jossa luotettiin edelleen perinteiseen takavetorakenteeseen. Öljykriisin jälkimainingeissa suosituimmaksi moottorivaihtoehdoksi nousi V6, ja perusmallinen Regal oli pehmeällä jousituksella sekä luksushenkisellä varustuksella silattu coupé tai farmari hieman arvokkaampaa autoa etsineille asiakkaille.
Tästä huolimatta Buick käytti Regalia vuodesta 1981 Nascar-kilpurinsa lähtökohtana, ja lajin legenda Richard Petty voitti sellaisen ratissa myös maineikkaan Daytona 500 -kisan. Buick halusi hyödyntää kilpamenestystä siviiliautojenkin puolella, ja niinpä vuodelle 1982 Regalista lanseerattiin Grand Nationaliksi ristitty erikoismalli. Tähän päädyttiin, koska Nascarin ylimmän tason sarja tunnettiin aiemmin tällä nimellä.
Buick oli jo aiemmin hyödyntänyt turboahdinta V6-koneisissa Regaleissa, mutta useimmissa vuoden 1982 Grand Nationaleissa oli nuhainen 125-heppainen vapaasti hengittävä 4,1-litrainen veekuutonen. Tehon puutetta yritettiin paikata erikoismaalauksella ja tarrasarjalla, mutta paljon parempaa oli luvassa pari vuotta myöhemmin.
Mallivuoden 1984 Buick Grand National sai keulalleen 3,8-litraisen turboahdetun ruisku-V6:n, joka puski ulos jo paljon tervehenkisemmät 200 hevosvoimaa. Auto oli varttimailin kiihdytyssuoralla lähes yhtä nopea kuin GM:n ainoa aito urheiluauto, eli Chevrolet Corvette, ja edullisempi Camaro jäi jo komeasti Buickin taakse. Teholukema kasvoi myöhemmin mm. välijäähdyttimen myötä, ja vuoden 1987 Grand Nationalissa oli jo 245 heppaa.
Aerodynamiikaltaan lähinnä tiiliskiveä muistuttaneen Buickin ainoana vaihteistovaihtoehtona palveli nelipykäläinen automaatti, mutta siitäkin huolimatta auto haastoi toden teolla myös eurooppalaiset superautot suorituskyvyllään. Mutkateillä Grand National olisi kylläkin jäänyt katselemaan niiden takavaloja, mutta kiihdytyssuoralla Buick pinkaisi vain 4,9 sekunnissa 60 mailin tuntinopeuteen (96 km/h) Car and Driverin huhtikuussa 1986 tekemässä testissä.
Auto oli tämän myötä nopeampi kuin samanikäinen Corvette, suurin osa Amerikan markkinoiden Ferrareista tai jopa Lamborghini Countach. Varttimailikin sujui 13,9 sekunnissa, ja näiden lukemien perusteella Car and Driverin testaajat arvioivat Grand Nationalin todellisen teholukeman noin 290 hevosvoimaan. Se oli rutkasti enemmän kuin tehtaan ilmoittama virallinen arvo, joten Buickin insinöörit olivat saattaneet kutitella testiauton moottoria hieman normaalia enemmän.
Vihaista suorituskykyä säesti vihainen ulkoasu, koska kaikki Grand Nationalit tulivat tehtaalta vuoden 1984 jälkeen kokomustina ilman kromikoristeita. Buickin turbomuskelin evoluutio saavutti huippunsa vuonna 1987, jolloin markkinoille lanseerattiin vieläkin tulisempi GNX. Kirjaimet tulivat sanoista Grand National eXperimental, ja auto olikin varsin erityinen kokeilukappale. Hienosäädöstä vastasi McLaren, joka asensi GNX-malleihin myös Garrettin AiResearch-turboahtimen.
Nyt potkua oli jo 276 hevosvoimaa ainakin virallisen laskennan mukaan, mutta todellinen lukema liikkui 300 hepan tienoilla. Sitä säesti 570 newtonmetrin vääntö, minkä ehdoilla nelivaihteinen automaatti piti ohjelmoida uudelleen. Jousitustakin kohennettiin lisäpitoa haettaessa, ja nyt virallinen 0-60 mailin kiihtyvyyslukema oli tasan viisi sekuntia. GNX:n viralliset suoritusarvot ilmoitettiin alakanttiin Chevrolet Corvetten imagon suojelemiseksi GM:n sporttimallien lippulaivana, mutta todellisuudessa Buick hääri kukkulan kuninkaana.
GNX:ää valmistettiin vain 547 yksilöä, mitä selitti 11 000 dollaria korkeampi hinta kuin tavallisen Grand Nationalin kohdalla. Sen hintalapussa luki 29 000 taalaa, mikä ei ollut paha summa suorituskykyyn suhteutettuna. Buick näytti omalta osaltaan turbotekniikasta hullaantuneella 1980-luvulla, että edes muskeliautoon ei välttämättä tarvittu perinteistä veekasia. Auto nosti nimensä mukaisesti myös amerikkalaisten kansallisylpeyttä, kun se tarjosi Ferrari-tason kiihtyvyyden moninkertaisesti edullisemman jenkkiauton kuorissa.
Grand Nationalin kulttimaine on sittemmin vielä kasvanut esimerkiksi The Fast And The Furious -leffoissa esiintymisen myötä, mutta statukseensa nähden muskeli-Buickit ovat vieläkin jopa yllättävän edullisia. GNX:n keskimääräiseksi hinnaksi arvioidaan tätä nykyä kylläkin 173 000 dollaria, mutta tavallisen Grand Nationalin kohdalla summa on vain 49 000 taalaa. Tätä selittää omalta osaltaan valmistusmäärä, koska ”aitoja” Grand Nationaleja tehtiin mallivuosina 1984-1987 lähes 30 000 kappaletta.
