Lehtikeisari Urpo Lahtisella oli unelma. Elettiin 60-luvun loppua, ja Lahtinen oli noussut ryysyistä rikkauksiin sensaatiolehti Hymyn avulla. Hän oli myös nopeista autoista innostunut playboy, joka ihannoi Ernest Hemingwaytä ja vaaroja kaihtamatonta elämäntyyliä. Lahtinen ajoi mm. Pyynikin ajoissa ja Keimolassa kunnioitettavia sijoituksia oikeiden kisakuskien joukossa Minillä ja Alfalla. Pian ne eivät kuitenkaan enää riittäneet, vaan alle piti saada jotakin paljon nopeampaa.
Stuttgartin ylpeys palaa kilparadoille
Mercedes-Benz oli juuri palannut takaisin kisakuvioihin ensimmäistä kertaa vuoden 1955 Le Mansin tuhoisan onnettomuuden jälkeen. Taustalla hääri Mersun kunnianhimoinen insinööri Erich Waxenberger, joka halusi nöyryyttää Porscheja ja Bemareita niiden omalla hiekkalaatikolla. Waxenberger kehitti kilpuria tehtaan epävirallisella tuella varsinaisen päivätyönsä ohella. Virallinen kilpailutoiminta ei olisi sopinut turvallisuushakuisen merkin imagoon.
Kilpa-auton lähtökohdaksi otettiin maallikon silmin mahdollisimman epäsopiva malli, eli pitkäakselivälinen ja painava S-sarjan edustusauto. Ässän perässä luki kuitenkin 6.3, ja se kertoi asiaa ymmärtäville, että nyt kyseessä oli jotakin muuta kuin frankfurtilaisen pankkiirin edustuslimusiini. 250-hevosvoimainen 300 SEL 6.3 oli – ei enempää eikä vähempää – maailman nopein neliovinen vakioauto. Suoralla tiellä saman aikakauden Porsche 911 sai jäädä ihmettelemään Ässämersun takavaloja.
Waxenbergerin kilpureissa tehoa oli huomattavasti enemmän, eli reilusti yli 300 heppaa. Pian kilpatouhuihin liittyi mukaan AMG, joka nousi myöhemmin Mersun hovivirittäjän asemaan. AMG:n kilpureissa kone porattiin 6,8-litraiseksi, ja teholukema alkoi jo nelosella. Kisamersujen parhaaksi kansainväliseksi sijoitukseksi jäi vuoden 1971 Span 24 tunnin kilpailussa saavutettu kakkossija. Ison veekasin jano pakotti käymään varikolla usein, ja renkaatkin kuluivat turhan nopeasti raskaan auton alla.
Suosittelemme
Radalle, kadulle ja kiihdytysajoihin
Lehtikeisari Lahtinen sai oman “Waxenbergerinsä” suoraan tehtaalta vuonna 1970. Asiakaskäyttöön tehdyn kilpurin luotettavuudesta kannettiin suurta huolta. Niinpä kone pidettiin 6,3-litraisena, mutta virityspalikoiden ansiosta tehoa on yli 320 hevosvoimaa. AMG:n ratatykeissä oli manuaalivaihteisto, kun taas Lahtisen Waxenbergerissä on vakiolaatikosta muokattu nelivaihteinen automaatti.
Autolla päästiin tositoimiin heti syksyn 1970 Keimola 500 -ajoissa. Urpo Lahtisen kanssa ratin takana vuorotteli todellinen nimimies, eli Rauno Aaltonen. Hän oli ajanut 6.3:n ensimmäisellä kehitysversiolla jo vuotta aiemmin Span radalla. Lahtinen ja Aaltonen johtivat Keimolan kisaa alusta asti, kunnes automaattilaatikkoon tullut vika pakotti keskeytykseen.
Waxenberger ei muutenkaan oikein sopinut Suomen radoille. Painava ja tehokas auto olisi vaatinut pitkiä suoria ja loivia kaarteita, joita ei täältä juuri löytynyt. Esimerkiksi Ahveniston syheröissä Mersu oli hätää kärsimässä. Sille keksittiin kuitenkin muuta käyttöä, ja Waxenbergerillä ajettiin jopa jäärataa!
Muutaman vuoden päästä autoon ruuvattiin puskurit ja muut siviilivarusteet kiinni, ja Waxenberger rekisteröitiin kadulle. Kilpatouhuja ei kuitenkaan unohdettu täysin, ja niinpä autolla käytiin osallistumassa Suomen ensimmäisiin kiihdytyskisoihin Keimolassa vuonna 1975. Waxenberger jätti isolohkojenkit taakseen ja oli nopein katurekisteröity auto varttimailin matkalla.
Muskelimersun eläkepäivät
Urpo Lahtinen ajeli autolla silloin tällöin, ja jokakesäiset reissut Porin Jazzeille tehtiin useimmiten Waxenbergerillä. Myös Lehtimiesten työntekijät saivat välillä testata muskelimersun voimavaroja. Useimmille heistä kokemus oli ikimuistoinen. Lehtikeisari Lahtinen kuoli vuonna 1994, ja sen jälkeen Waxenberger on viettänyt suurimman osan ajastaan Vehoniemen ja Mobilian automuseoissa Kangasalla. Nykyään se on Urpon pojan Jeppe Lahtisen omistuksessa ja kuuluu Mobilian autokylän kirkkaimpiin tähtiin.
Autoa on usein väitetty ainoaksi maailmassa, mutta tämä ei pidä täysin paikkaansa. Saksassa on nimittäin tallella Klaus Behrmannin vanha hopeanvärinen kilpuri, joka on edelleen alkuperäisellä omistajallaan. Kaikki muut yksilöt ovat tuhoutuneet.
Jutun kirjoittaja on muuten tehnyt Waxenbergeristä pienoismallin, jota voi käydä ihmettelemässä Vehoniemen automuseossa. Pienoismalli jäi sinne, vaikka esikuva muutti muutama vuosi sitten Mobiliaan.
Kuvat: Petra Kotro / Mobilia ja Julia Bährend / Vehoniemen automuseo
