Elokuu 1981. Pieni, melkein seitsemänvuotias poika on jännän edessä. Peruskoulu alkaa viikon kuluttua. On aika lähteä käymään naapurikylässä hankkimassa koulutarvikkeita. Reppu, kynä, kumi, kynäkotelo… ja kello. Isä on kertonut, että koululaiset ovat jo niin isoja poikia, että he tarvitsevat oman kellon.
Isä ja poika menevät kelloliikkeeseen ja ystävällinen myyjä tulee esittelemään heille erilaisia vaihtoehtoja. “Vetokello, sellainen kunnon Leijona”; isä opastaa myyjää. Pojan silmiin osuu sinitauluinen hieno Leijona selkeillä numeroilla. “Isi, tuon minä haluan. Se on samanvärinen kuin se reppu, jonka ostimme”. Myyjä kehuu valintaa laadukkaaksi ja suosituksi nuorisokelloksi… ja kaiken lisäksi vielä helppolukuiseksi. Sinitauluisesta Leijonasta tulee pienen pojan ensimmäinen kello.
Leijona kulkee pojan ranteessa kouluelämän alkutaipaleen opettaen hänelle vastuuntuntoa huolehtiessaan kellostaan, sen vetämisestä ja säilyttämisestä. Kello toimii hyvin, mutta muutaman vuoden kuluttua kavereiden esittelemät ana-digikvartsikellot alkavat kiehtoa poikaa. Niitä ei tarvitse vetää ja niillä voi ottaa aikaa vaikka poikien keskinäisissä kisailuissa… joten Leijona joutuu ennenaikaiselle eläkkeelle viiden vuoden käytön jälkeen isän lipaston laatikkoon.
Kesäkuu 2014. Isä soittaa aikuiselle pojalleen, joka on nyt jo itsekin pienen seitsemänvuotiaan pojan isä. “Löysin sen sinun vanhan kellosi tuolta varastosta siivotessani. Se on kyllä vähän kärsinyt, lasike on naarmuinen ja vetonuppikin on kadonnut”.
Tarinan poika, nyt siis jo aikuinen mies on innostunut mekaanisista kelloista edellisvuonna ja vanha oma ensimmäinen Leijona ja sen kohtalo on muistunut mieleen aika ajoin. Nyt se on löytynyt! Vaikka mies ei millään malttaisi odottaa, on kello kuitenkin laitettava kellosepän hoiviin. Leijona lähtee huoltoon samaan kelloliikkeeseen josta se on 33 vuotta aiemmin hankittu.
Suosittelemme
Noin kuukauden kestäneen huoltokeikan jälkeen Leijona palaa miehen ranteeseen, vajaan 30 vuoden tauon jälkeen. Lähes uudenveroisena, vain muutama jälki taulussa, kaiverrus ja kellon muotokieli kertoo Leijonan eletystä elämästä. Miehen mieleen muistuu kellon hankintahetki ja se tunne, kuinka oma kello muutti aikanaan pienen pojan isoksi pieneksi pojaksi.
Tänä päivänä tämä Leijona viettää ja käy tarkasti aikaansa sievässä kellokotelossa ja ulkoilee pääasiassa miehen oman pojan kädessä juhlakellona, samalla opettaen uudelle sukupolvelle kellonaikaa ja vastuuntuntoa. Toivottavasti tarjoten myös hänelle kiinnekohdan, jonka kautta hän voi sitten joskus koota muistojen palapeliä omasta lapsuudestaan.
Teksti ja kuvat: Pasi
Osallistu Kellotarina-kilpailuun!
Kertomalla oman kellosi tarinan voit voittaa Kämmenen laadukkaat ajohanskat. Lue lisää.
