Jenkkimuskelien kulta-aika ajoittui 1960-luvun loppuun ja 1970-luvun alkuun. Suoraan kaupasta saatavien autojen tehot kasvoivat vähitellen sille tasolle, että vakuutusyhtiöt olivat ihmeissään niille sattuneiden onnettomuuksien johdosta. Niinpä pilviin nousseet vakuutusmaksut ja kiristyvät saastemääräykset kuristivat brutaalien veekasien tehot vain varjoksi entisestä, ja 1970- sekä 1971-vuosikertoja pidetään yleisesti muskeliaikakauden huipentumana ennen pahaa taantumaa.
Chrysler Corporationin, eli tuttavallisemmin Moparin kovin tykki moottoririntamalla oli 426-kuutiotuumainen Hemi-veekasi. Puolipallonmuotoisista palotiloista nimensä saanut seitsemänlitrainen pannu debytoi jo vuonna 1964, ja se saavutti huipentumansa 1970-luvun alun Dodge Challengereissa sekä Plymouth Cudissa, jotka tunnetaan E Body -autoina. Hemi luovutti virallisesti 425 hevosvoiman tehon, mutta nämä lukemat ilmoitettiin usein alakanttiin vakuutusmaksujen pienentämiseksi. Chrysler piti Hemiä kisakoneena, ja siksi sen takuukin oli lyhyempi kuin tavallisemmilla moottoreilla varustetuissa autoissa.
Alkuperäiset Hemicudat ja -Challengerit ovat nykyään huimissa hinnoissa, joten niitä on Suomessa vain muutamia kappaleita. Yhtä niistä päästiin ihailemaan Tampereella viime viikonloppuna järjestetyssä Hot Rod & Rock Show’ssa. Isokyröläisen Mika Jousmäen silmäterä on vuoden 1970 Plymouth Hemicuda, jonka pellin alla on möyrynnyt uudesta saakka legendaarinen 426 Hemi.
Auto valmistui toukokuussa 1970 Detroitissa Chryslerin Hamtramckin tehtaalla. USA:n Keskilännessä majaansa pitänyt Plymouth-dealeri tilasi Cudan varsin vähillä lisävarusteilla, koska auton ostaja halusi ilmeisesti harrastaa sillä kiihdytyskisailua. Varustelistalta ruksittiin Cuda- ja Hemi-pakettien sisältämien palikoiden ohella vain lattiavalitsimella varustettu 727 Torqueflite -automaatti ja A32-alustapaketti. Siihen kuului etulevyjarrujen ja heavy duty -alustan osien lisäksi Dana 60 -taka-akseli 4.1:1-välityksellä ja lukkoperällä.
Suosittelemme
Automaatti kiihdytyskäyttöön hankitussa autossa selittyy sillä, että Torqueflite vaihtoi jo tuolloin manuaalilaatikkoa nopeammin. Kisahenkinen ulkoasu viimeisteltiin Hemin vakiovarusteisiin lukeutuneilla ”450”-peltivanteilla, jotka ovat kokoa 15×7. Pelkistetyn oloiset mustat peltivanteet ovat ihme kyllä säilyneet tässä yksilössä koko sen historian ajan, ja ne luovat häijyn vaikutelman tummaan autoon.
Ostaja valitsi ulkoväriksikin TX9-koodilla tunnetun mustan, ja myös sisusta on samaa sävyä. Moparin räikeät High Impact -värit olivat 1970-luvun alussa hyvin suosittuja, joten musta jäi pahasti niiden jalkoihin. Mustan värin epäsuosio saattoi johtua myös tuohon aikaan Jenkeissä usein nähdyistä ruumisautoista, joiden taustalla piili Vietnamin sota.
Nykyään harrastajien tiedoissa ja tilastoissa on vain alle 10 mustaa Hemicudaa, joten Suomesta löytyvä yksilö on maailmanluokan harvinaisuus myös värinsä puolesta. Vuonna 1970 valmistettiin ainoastaan hieman alle 700 Hemicudaa, ja avoversioita tehtiin vieläkin vähäisemmät 14 kappaletta.
Mika Jousmäen auton ensimmäinen omistaja vaihdatti Cudaan välittömästi 4.88:1-perävälityksen ja ajoi sillä ilmeisesti muutamia kiihdytyskisoja. Hän ei kuitenkaan ehtinyt nauttia niistä pitkään, koska tämä yksilö siirtyi jo vuonna 1972 Braninin perheeseen New Jerseyhin. Heillä ei ollut muskeliautolle paljon käyttöä, ja niinpä Hemicuda seisoi lähinnä ajamattomana tallissa tämän vuosituhannen vaihteeseen asti.
Tällöin Mark Branin kunnosti muskelin jälleen liikenteeseen ja ylimaalasi sen alkuperäisen sävyisellä mustalla, joka on edelleen auton pinnassa. Pian tämän jälkeen Cuda jäi kuitenkin taas kerran talliin seisomaan, ja lopulta perikunta myi sen Suomeen vuonna 2014.
Parin viime talven aikana Cudaa on hieman läpikäyty alustan sekä tekniikan osalta, ja perävälitys on vaihdettu takaisin alkuperäiseen 4.1:1-versioon. Lähes virheettömän oloinen muskeliklassikko on sen verran upea näky, että toivottavasti sitä päästään ihailemaan muissakin alan tapahtumissa.
