Autonvalmistajat rakastavat nykyään yhdistää segmenttejä erilaisten crossoverien luomiseksi, mutta vedessä kulkeva auto on jäänyt useiden vuosikymmenten mittaan tehdyistä yrityksistä huolimatta vain kuriositeetiksi. Yksi tämän kategorian tunnetuimpia edustajia on Amphicar, joka syntyi saksalaisen insinöörin ideasta.
Tämä insinööri oli Hans Trippel, joka omisti suuren osan urastaan vedessä kulkeville amfibioautoille. Hän oli kehittänyt jo vuonna 1934 tätä kategoriaa edustaneen nelivetoisen SG6:n, joka kiinnitti myös Adolf Hitlerin huomion. Hitler oli kiinnostunut laitteen mahdollisuuksista sodankäynnissä, joten Trippel rekrytoitiin rakentamaan amfibioautoja Bugattin Molsheimin tehtaassa sen jälkeen, kun Saksa oli hyökännyt Ranskaan ja myös Molsheim oli otettu saksalaisten hallintaan.
Hans Trippel jatkoi sodan jälkeenkin amfibioautojen parissa ja jatkojalosti ideaansa autosta, jota voitaisiin myydä massamarkkinoilla ja joka olisi yhtä pätevä niin vedessä kuin kuivalla maalla. Vuoteen 1959 tultaessa hän oli valmis tuomaan julkisuuteen luomuksensa prototyypin. Eurocar Alligator -nimen saanut amfibioauto esiteltiin maaliskuussa 1959 Geneven autonäyttelyssä. ”Alligaattorin” voimanlähteenä palveli brittiläisen Austinin alle litran kokoinen ja 34 hevosvoimaa tuottanut A-sarjan moottori, mutta Trippelin luomus ei ollut vielä tuotantovalmis.
Muutaman kuukauden päästä myöskin brittiläinen Triumph esitteli Heraldin, jota vauhditti hieman tehokkaampi, eli 39-heppainen 1,1-litrainen voimanlähde. Kompakti, suhteellisen kevyt ja edullinen moottori vaikutti juuri sopivalta Trippelin amfibioautoon, joten tuotantomallin voimanlähde oli selvillä.
Seuraavaksi Hans Trippel onnistui vakuuttamaan Saksan hallituksen siitä, että massamarkkinoille suunnattu amfibioauto olisi huima vientimahdollisuus. Tämän myötä auton kehitystyöhön upotettiin miljoonia Saksan markkoja veronmaksajien rahaa, jota tarvittiin Eurocarin uudelleensuunnitteluun Triumpin moottorin ehdoilla. Muutaman vuoden kuluttua Trippelin amfibioauton edelleen kehitetty versio oli esittelykunnossa, ja se sai nimekseen Amphicar 770.
Numerosarja tuli auton huippunopeudesta, eli seitsemän solmua vedessä ja 70 mailia tunnissa tien päällä. Amfibioauto ei ollut kuitenkaan mitään halpaa hupia, ja sen hintalappuun kirjoitetulla noin 10 000 Saksan markan summalla olisi saanut kaksi Kuplavolkkaria. Hans Trippel tiesi itsekin, että Amphicarin myyminen olisi kaikkea muuta kuin helppoa tällä hinnalla, mutta hän ei antanut tämän lannistaa visioitaan.
Kunnianhimoisen hinnan lisäksi Amphicarin kysyntää hillitsi se tosiasia, että kovinkaan monella ostajalla ei ollut tarvetta autolle, joka pystyi myös uimaan. Muutamat potentiaalisetkin asiakkaat olivat vähemmän innostuneita Amphicarin ulkonäöstä, joka saattoi aiheuttaa jopa merisairautta. Laitteen muhkea maavara suorastaan alleviivasi venemäisesti alareunastaan viistottua keulaa, ja perässä komeilleet siivetkin alkoivat olla 1960-luvun alussa jo auttamattomasti poissa muodista.
Amphicarin siivet olivat jopa autohistorian korkeimmat, jos amfibioauton muhkea maavara lasketaan mukaan. Siivet eivät kuitenkaan olleet tässä tapauksessa mikään muotioikku, vaan niitä tarvittiin oikeasti estämään veden pääsy moottoritilaan takana sijainneen konepellin ilmanpoistoaukoista. Omalaatuista ulkonäköä säestivät vähintään yhtä omituiset ajo-ominaisuudet, ja Amphicar olikin paremmin kotonaan vedessä kuin kuivalla maalla. Kiihdytys 60 mailin tuntinopeuteen (96 km/h) vei lähes ikuisuudelta tuntuvat 43 sekuntia, ja auton käsiteltävyyttä saattoi luonnehtia laivamaiseksi myös tiellä.
Ajettavuutta ei ainakaan auttanut Amphicarin muhkea paino. Lasikuitu olisi ollut viimeistä huutoa noina maailmanaikoina, mutta Trippel vaati, että autossa käytetään terästä. Se oli vielä erityisen paksua tavaraa kovienkin aallokkojen kestämiseksi, joten Amphicar oli aikansa avoautoksi varsin jäykkä. Käsiteltävyyttä muhkea massa ei kuitenkaan edistänyt, ja Amphicarin hallintaa vaikeutti vielä sen takapainoisuus.
Amphicar on nähty vuosien mittaan useissa TV-sarjoissa ja elokuvissa, joten se lienee yksi tunnetuimpia tämän autokategorian edustajia. Jopa Madonna hyödynsi Amphicaria yhdellä varhaisista musiikkivideoistaan, ja amfibioauton maineikkaisiin omistajiin kuuluivat esimerkiksi USA:n entinen presidentti Lyndon B. Johnson ja hänen lehdistösihteerinsä Pierre Salanger. Eräs Wightsaaren asukas hankki puolestaan oman Amphicarinsa päästäkseen Ison-Britannian ”mantereen” puolelle ilman jatkuvia lauttamaksuja.
Vuonna 1965 kaksi Amphicaria ylitti jopa Englannin kanaalin. Kesken matkaa tuuli kuitenkin yltyi myrskylukemiin, ja toisen yksilön meno hyytyi. Olosuhteet eivät mahdollistaneet ulkopuolista pelastusyritystä, joten rikkoontunut Amphicar piti hinata toisen perässä Ranskaan asti. Hans Trippel oli toivonut rakentavansa 20 000 Amphicaria vuodessa, mutta tämä jäi markkinoiden realiteeteissa vain haaveeksi. Loppuvuodesta 1960 käynnistynyt tuotanto piti keskeyttää jo kolmen vuoden sisällä, mutta autoja oli silti valmistettu kysyntään nähden aivan liikaa.
Niinpä viimeiset yksilöt saatiin kaupaksi vasta vuonna 1968. USA:n viranomaisetkin olivat kiristäneet amfibioautoja koskevia määräyksiä jo edellisvuonna, joten Amphicar joutui myös tämän lainsäädännön muutoksen uhriksi. Tästä huolimatta noin 90 prosenttia niistä myytiin Amerikkaan, ja kokonaistuotantomääräksi tuli 3878 autoa. Vieläkin harvinaisempia ovat oikeanpuoleisella ohjauksella varustetut yksilöt, joita tehtiin vain 97 kappaletta lähinnä Isoa-Britanniaa varten.
