Toimittajan kymmenes auto on täysi kymppi. Alfa Romeo 166, 90-luvun puolivälissä esitelty ja vuonna 1998 myyntiin asti saatu auto on helppo tunnistaa Alfaksi, etenkin kun sukunäkö aiemmin esiteltyyn 156 malliin on ilmeinen. Walter De Silvan piirtämä kori on ajaton ja linjakas vielä 20 vuotta myöhemminkin. Omintakeinen keula teki autosta persoonallisen, mutta valitettavasti faceliftin myötä päivitetty keula ei ole yhtä näyttävä ja auto on helppo sekoittaa pienempiin malleihin.
Alfa 166 sai tuoreeltaan loistavat arvostelut eikä suotta, onhan 166 ajo-ominaisuuksiltaan yksi parhaita etuvetoisista autoista. Ajettavuuden lisäksi auto oli onnistunut myös ulkonäöltään: muotoilu keräsi kehuja Jeremy Clarksonia myöten. Mielestäni Alfa on onnistunut myös sisätilojen muotoilussa, ja ajoasennosta saa kohtuullisen hyvän ainakin italialaisella standardilla (miksi italoauton kuskilla pitäisi olla lyhyet jalat ja pitkät kädet, onkohan apinoille suunniteltu?). Käytetyt materiaalit ovat autoon sopivia ja nahat tuntuvat kestävän isältä pojalle – risoja kuskinpenkkejä ei tule vastaan puolitoistasataa ajetuissa autoissa toisin kuin monissa muissa ”premium”-autoissa.
Alfakauppa ei kuitenkaan käynyt haluttuun tahtiin eikä 166 saanut lyötyä kiilaa saksalaisrintamaan. 2003 suurin toivein esitelty facelift ei tuonut helpotusta tilanteeseen lukuisista parannuksista huolimatta. Ison Alfan taru oli taputeltu kesällä 2007 alle 100 000 valmistetun auton myötä, ja samaan syssyyn myös seuraajan kehitystyö lyötiin jäihin finanssikriisiin vedoten. Mallin taru ei kuitenkaan loppunut tähän, sillä seuraavana vuonna Fiat möi tekniikan kiinalaisten käyttöön. Trumpchi GA5 on suunniteltu Alfan pohjalle, mutta Eurooppaan sitä ei ole suunnitelmista huolimatta tuotu.
Kuvan auton on parhaiten varusteltu Super -malli, jonka voimanlähteenä on tässä tapauksessa Suomessa harvinainen 2,0-litrainen turbo-V6. Veronkiertovieteristä irtoaa lähes sama teho kuin kolmilitraisesta myllystä, mutta iskutilavuuteen perustuva autovero on merkittävästi alhaisempi. KUVA: Wikimedia Commons
Alfa 166 on herättänyt minussa aina omistamisen halun. Kauniit linjat, tyylikäs sisustus, hyvät ajo-ominaisuudet ja riittävän voimakas moottori kohtuuhintaan on houkutteleva paketti. Jo aiemmin oli lähellä, etten ostanut nättiä kolmelitraista Alfaa kaikilla herkuilla ja vaaleilla nahoilla; silloin Jaguarin kasin murina käänsi vaakakupit englantilaisen puoleen (kulujen laskemisen jälkeen 166 olisi voinut olla ihan fiksu valinta). Kun tarve parin tonnin kakkosautolle ilmeni, eteen tuli sopivasti kolmesataa tonnia rullattu karvalakkialfa, jota oli yksinkertaisesti pakko kokeilla. Järki sanoi ei, mutta tunne kyllä.
Kilometreistä huolimatta auto kulki kuin kiskoilla ja kaikki toimi kuten pitää. Autolla olisi ajettu pidempäänkin, mutta kone porsi typerän nolottelun seurauksena kun tuskainen kuski ajeli sairaalan päivystykseen eikä noteerannut punaisia varoitusvaloja…
Alfan jätti konerikosta huolimatta hyvän maun suuhun. Mukana tulleet GTA-replica -vanteet jäivät liiteriin odottamaan kuuskutosen paluuta, jota tosin jouduttiin odottamaan useampi vuosi, kun alle osui välissä konsernin toinen tuote.
Eräänä päivänä löysin siis itseni jälleen tonkimasta Nettiauton alfavalikoimaa, joka oli 166:n kohdalla varsin kapoinen. Tarjolla oli lähinnä loppuun ajettuja parilitraisia ja välimallin 2,5 -litraista kutosta johon en halua sekaantua. Pienempi V6 on jotenkin täysin turha vaihtoehto, koska tehoa ei ole merkittävästi kaksilitraista enempää, mutta kulutuksessa ja ketteryydessä otetaan takkiin kolmilitraisen tavoin. Harvat dieselit taas olivat yleensä ylihinnoiteltuja. Pähkäilin myös vähän ajetun Tourism Internazzionale -varustellun Alfan hakua Euroopasta, mutta ajankäytön puolesta homma piti laittaa jäihin.
Suosittelemme
Syksyn tullen kiersin autotarhoja kohtuullisen kulkineen löytääkseni ja pääsin ihmettelmään miten jobbarit pitävät ostajia ilmeisesti täysinä idiootteina. Yhtä Alfa GT:tä kehuttiin ilmoituksessa erinomaisesti säilyneeksi, mutta unohdettiin mainita helmassa oleva nyrkinmentävä reikä. Kun jobbari oli vielä heittänyt nastarenkaat ilman suojapusseja punaisella nahalla verhotulle takapenkille, niin meininki otti sydämestä asti eikä tarjouksen jättämistä tarvinnut edes harkita. Toinen “löytö” oli jo pidemmältä etäisyydeltä sellaisessa kunnossa, että täytyy nostaa hattua myyjän kuvankäsittelytaidoille. Kun GT ja 166 osasto oli mitä oli, kävi mielessä jopa Brera, mutta kun tarjolla oli vain tylsänharmaita nahkoja sai ajatus jäädä (autoscoutissa sentään oli härski sinisellä mokkanahalla verhottu Brera, mutta hinta meni vähän yli). Rundi jatkui…
Jo aiemmin olin kerran päässyt facelift-diesel-Alfan rattiin, jolloin olin hämmästellyt pientä kulutusta ja käytännön ajossa kolmilitraiseen bensakoneeseen verrattavaa suorituskykyä. Niinpä lopulta päädyin sopivasti eteen osuneeseen Alfaan 2,4-litraisella JTDm dieselkoneella, joka on vedoltaan huippuluokkaa. Lähes 400 Nm maksimivääntö on tarjolla 2000 kierroksessa ja veto jatkuu tasaisena punarajalle, jossa tarjotaan 175 hv tehot. Lienee turha mainita, että ohituskiihtyvyys on vakionakin kohtuullinen. Kun ajettavuuskin on kunnossa, nousee mittari kuin huomaamatta kortinlähtölukemiin. Bensavehkeisiin verrattuna edes kulutus ei ole paha. Rivakasti ajetulla 350 km maantielenkillä ajotietokone näytti ällistyttävää kuuden litran keskikulutusta vähän yli satasen keskinopeudella. Vaikka ajotietokone on hiukan optimistinen, yhdistyy dieselissä pieni kulutus riittävään voimaan.
Diesel olisikin autoon täydellinen valinta mikäli soundit vaan olisivat edes hivenen erilaiset. Kone näet kolkottaa siihen malliin, että silmänsä sulkemalla voi kuvitella viereen vaikka vanhan massikan pyörittämään tiilillä täytettyä betonimyllyä. Onneksi äänieristys on kohtuullinen, ja matkanopeudessa mökä hukkuu renkaiden ja ajoviiman alle. Näyttäytymiseen (vai kuulumiseen?) 3,0- tai 3,2 -litraisen kutosen kumu on ainoa oikea valinta.
Alfan luonne muuttuu täysin myllyn mukaan. Kaksilitrainen peruskone tarjoaa vaatimattomat 150 hevosvoimaa, mutta laajan kierrosalueen ansiosta sekin kuljettaa isoa sedania riittävän ripeästi ja tuntuu tehokkaammalta kuin mitä numerot antavat ymmärtää. Kevyen koneen ansiosta auto taittuu ketterästi mutkiin ja on erittäin hauska ajaa. Kolmelitrainen bensa-V6 tarjoaa 70 lisähevosta, mutta ei ole yhtä ketterä painavan keulansa ansiosta. Bensavehkeissä valintani olisi joko kaksilitrainen tai loppuvuosien 3,2 litrainen ja 240 hevosvoimainen moottori, joka tarjoaa lähes urheiluautomaisen suorituskyvyn.
Alfa 166 on mallin 20-vuotisjuhlan kynnyksellä edelleen kaunis ja ajaton auto. Toivotaan, että tämä suhde kestää pitkään – ainakin tässä Alfassa ”asiaankuuluva” koneremppa on jo kertaalleen tehty, kun viron pojat sössivät hihnanvaihdon perusteellisesti. Seuraava kumppani minulla onkin jo katsottuna, tosin tuplaturbo-V6-Giulian hinnanlaskua pers’aukisen toimittajan kukkarolle sopivaksi saa odotella vielä tovin!
