Mercedes-Benzin S-luokka on jo vuosikymmenten ajan ollut luxus-autojen esikuva, mutta vuonna 1999 esitelty W220 ei ollut sitä saksalaista laatua, mihin oli ehditty tottua.
S-luokan ystäviä ovat erityisesti olleet diplomaatit, yritysjohtajat ja valtion päämiehet. Näille henkilöille auto on statussymboli, jonka tehtävänä on viestiä kanssaihmisille, kuinka pitkälle on elämässään päässyt. Tällaisen auton on oltava myös äärimmäisen ylellinen, joka saa kyyditettävän tuntemaan olevansa tärkeä osa yhteiskuntaa.
Valitettavasti vuosina 1999-2005 tuotannossa ollut W220 S-luokka tunnetaan kuitenkin parhaiten suvun mustana lampaana, joka oli esimerkki tuon ajan Mercedeksen tiukasta talouskurista. Autossa oli kuitenkin uutena sitä hohtoa, joka sai monen kilpailevan auton tuntumaan jopa perin vaatimattomalta.
W220 esitteli runsaasti uutta tekniikkaa, kuten mukautuvan vakionopeudensäätimen, törmäysvaroitusjärjestelmän, tuuletetut ja hierovat istuimet, LED-jarruvalot, 300 komennon ääniohjauksen ja hydraulisesti avautuvan ja sulkevan tavaratilan. Monet näistä ovat itsestäänselvyyksiä nykyään halvemmissakin automalleissa, mutta aikanaan ne edustivat innovatiivista tekniikkaa, johon pystyi maailman johtaviin luxusautojen valmistajiin lukeutuva Mercedes.
Suosittelemme
Rumasti sanottuna ilman hilavitkuttimiaan W220 jäi kuitenkin täysin edeltäjänä W140:n jalkoihin. W140:tä pidetään nimittäin tunnetusti yhtenä aikansa parhaiten suunnitelluista autoista, eikä sen valmistuksessa otettu huomioon budjettirajoituksia. W220:lta puuttui yksinkertaisesti edeltäjänsä lujuus ja panssarivaunumainen valmistuslaatu. Sisätilojen yleisilme oli aikaisempaa muovisempi ja lelumaisempi, eikä ulkokuoren pyöristetyt ja geneerisemmät muodot enää erottuneet katukuvasta, kuten W140:n järkälemäisen miehekäs olemus.
Tämä kaikki ulottui myös auton ajokokemukseen. W220:n ratin takaa ei välittänyt enää sitä junamaista jämäkkyyttä, miltä edeltäjänsä ohjastaminen tuntui. W220:n takapenkit olivat edelleen kenties jopa edeltäjäänsäkin rauhallisempi paikka istua, mutta ilmapiiri tuntui vähemmän laadukkaalta entistä heppoisimpine säätimineen, ja kustannusleikkurin viiltämine yksityiskohtineen. Auton maine onkin vaikuttanut sen haluttavuuteen ja hintatasoon. Monet yksilöt ovat käytettyjen markkinoilla jo ehtineet kiertopalkinnon asemaan. Hyväkuntoisen rakkautta ja huolenpitoa saaneen yksilön löytäminen voikin olla jo vaikeaa.
Alempaa voi katsoa autotoimittaja ja tubettaja Doug DeMuron mietteitä W220-mallista.
Jos en väärin muista, niin W220:n oli tarkoitus mennä ”vaatimattomampaan” suuntaan kuin huonosti myynyt (pl. Japani) panssarivaunu. Ilmeisesti siinä onnistuttiin turhankin hyvin.
Kyllä, W140 sai uutena haukkuja siitä, että juuri alkaneen lamakauden auto oli liiankin korskea ja mahtipontinen. Se panssarivaunu ei ollut kehu vaan haukkuma.
Kannattaa käydä painelemassa W140:n ja faceliftatun W220:n nappeja peräkkäin ja tulla sen jälkeen sanomaan, että kyllä se W140 oli paremmin tehty. Lähes koko tuotannon ajalta W140:n johtosarjat oli kompostoituvaa mallia, 350D oli Mersun historian paskin moottori ja viimeisten vuosien vaihteistoissa poksahteli kuulalaakerit. W140 myös tuntuu museoautolta, siinä missä W220 pieksee suurimman osan nykyautoista edelleen.
Itsellä ollut nyt viidettä vuotta ja +100tkm ajan W220. Nolla tiellejättöä. Nolla yötä korjaamolla. Kallein hajonnut osa on lämppärin puhallinmoottori.
W220:ssähän ne napit nimenomaan on kuin jossain VW:n kipposessa
Kummankin omistaneena täytyy todeta w140- ja w220 autoista seuraavaa:
– W140 huomattavasti laadukkaampi. Ruosteensieto parempi kuin w220:ssä (toki myös w140 ruostuvat, mutta w220 huomattavasti enemmän).
– Teknisesti w140 luotettavampi. Om603 koneen ongelmat liioiteltuja (kokemus ks. Koneesta yli 200tkm matkalta). Johtosarja Pre-faceliftissä maatuu kyllä, kuten kaikissa ks ajanjakson mersuissa, mutta varsinkin dieselin johtosarja suht edullinen korjata.
– W220:llä ei saa sitä huomiota, jota w140 ajaminen tuottaa. W220 taloudellisempi ajossa, mutta vika herkempi