Mieltymykseni taskukelloihin johtuu ukistani, Paavosta. Paavon Leijona oli sodankin nähnyt ja vähän kolhuinen. Ukkini kertoi, että monet kysyivät häneltä tarkkaa aikaa rintamallakin. Ukki kun rupesi tarkistamaan mitä kello on, oli se melkoinen rituaali. Kello kun oli housujen kellotaskussa, pitkissä perissä ja sen esiin ottaminen ja ajan tarkistaminen vei oman aikansa.
Minulla noita “taskunauriita” on aina ollut useita. Yhden Leijonan annoin jo pojalleni, ennakkoperintönä. “Kun poika alkaa käydä miehestä, antaa isä hänelle miehen tunnuksen: Leijona-kellon”. Usein on Revue kelloista se joka on taskussa. Se on ohut ja mahtuu farkkujenkin kellotaskuun.
Teksti ja kuva: kaaleppi (nimimerkki)
