Kun Usa voitti kilpajuoksun kuuhun vuonna 1969 niin kustannuksista ei piitattu, koska tärkeintä oli voittaa Neuvostoliitto. Kertakäyttöisten kuurakettien jälkeen tarve edullisemmalle kulkupelille oli ilmeinen, koska avaruuslentojen yleistyminen nähtiin itsestäänselvyytenä. Kiertoradalla käynti olisi arkipäivää, Kuussa olisi tukikohtia ja Marsin valloittaminen olisi seuraava luonnollinen askel. Ajateltiin, että USA valloittaisi punaisen planeetan hyvällä tuurilla jo 1980-luvulla, mutta joka tapauksessa viimeistään vuosisadan loppuun mennessä.
Silloinen presidentti Richard Nixon käynnisti STS-ohjelman (Space Transportation System) jolla oli kolme kunnianhimoista tavoitetta. Sen alla suunniteltaisiin avaruusasemamoduli, joista voitaisiin koota helposti sekä Maata että Kuuta kiertäviä 50-100 hengen pysyviä avaruusasemia. Sinne kulkemisesta huolehtisi avaruussukkula, joka veisi sekä astronautteja että rahtia maasta kiertoradalle. Avaruudessa taas käytettäisiin avaruushinaajia, jotka voisivat kuljettaa rahtia eri kiertoratojen välillä, ja perinteisten kemiallisten rakettien rinnalla palvelisi myös ydinkäyttöinen avaruusukkula etenkin planeettojen välisillä pidemmillä siirtymillä.
Niinhän siinä kävi, että kongressi pisti rahahanat kiinni tähdellisempien rahareikien takia ja Nixon veti henkselit yli kaikelta muulta paitsi avaruussukkulalta. Senkin kohdalla nipistettiin uudelleenkäytettävyydestä ja päädyttiin käyttämään Apollo-ohjelmasta tuttua tekniikkaa siellä missä mahdollista. Ydinraketit jäivät odottamaan aikoja parempia ja toimintakykynsä osoittanut NERVA-ydinmoottori (Nuclear Engine for Rocket Vehicle Application) laitettiin hyllylle säästökuurin seurauksena.
Avaruussukkulaksi tarjottiin neljää eri vaihtoehtoa, joista voittajaksi valittiin North American Rockwellin konsepti vuonna 1972. Raha ratkaisi: Lockheedin näkemys tyrmättiin liian monimutkaisena ja kalliina, ja McDonnell Douglasin ehdotus kärsi teknisistä haasteista. Grummanin suunnitelmaa pidettiin muuten parhaana, mutta hintapaineiden vuoksi se jäi kakkoseksi, eli kyseessä oli normi kilpailutus.
Ensimmäiset testit
Enterprise valmistui 1976 testikappaleena, jolla testattaisiin sukkulan rakenteen kestävyyttä käytännön oloissa sekä sen aerodynamiikkaa ja ohjattavuutta ilmakehään paluun aikana. Sukkulan nimeksi piti alun perin tulla Constitution, mutta innokkaiden Star Trek fanien masinoinnin ansiosta Nasan oli pakko nimetä se Enterpriseksi. Enterprisen ei ollut testivaiheessa tarkoitus käydä lainkaan avaruudessa asti, ja se kuljetettiin yläilmoihin erikoisvalmisteisen Boeing 747:n katolla. Enterprisessa ei siksi ollut lainkaan moottoreita tai lämpösuojia.
Suosittelemme
Ensimmäinen avaruuteen saakka päässyt sukkula oli Columbia, joka lensi neitsytlentonsa huhtikuussa 1981. Kahden vuoden ajan jatkuneiden testien jälkeen myös Enterprise oli tarkoitus rakentaa avaruuslentokelpoiseksi, mutta testien aikana tehtyjen lukuisten muutosten vuoksi oli halvempaa rakentaa kokonaan uusi sukkula, Challenger, joka lensi ensimmäisen kerran vuonna 1983.
Challenger tuhoutui ensimmäisessä vakavassa sukkulaonnettomuudessa 28.1.1986. Alus räjähti lennettyään vain minuutin ja koko miehistö menehtyi. Ikinä ei saada tietää selvisikö miehistö elossa mereen iskeytymiseen saakka; joka tapauksessa ainakin osa heistä selvisi itse räjähdyksestä vankan ohjaamon ansiosta (on muuten mahtanut olla metka 2:45 minuutin mittainen matka jos ei ole valot sammuneet, koska ohjaamo jatkoi pamauksen jälkeen matkaansa ballistisella radalla ensin 5 km verran ylöspäin ennen 20 km putousta ja syöksymistä 330 km tuntinopeudella mereen). Sukkulalennot keskeytettiin tutkinnan ajaksi, mutta ohjelma jatkui. Enterprise oli taas päivityslistalla, mutta tälläkin kertaa päätettiin tehdä Challengerin korvaajaksi kokonaan uusi sukkula, Endeavour.
Kaikkiaan viisi avaruussukkulaa on käynyt avaruudessa asti, ja harmillisesti myös toinenkin tuhoutui onnettomuudessa. Sukkulaohjelman loppuessa 2011 rivissä seisseet kolme sukkulaa museoitiin ja ovat yleisön nähtävillä eri puolilla Amerikkaa. Seuraavat matkat tarjoaisikin Venäjän poika…
| Sukkula | Enterprise | Columbia | Challenger | Discovery | Atlantis | Endeavour |
| Ensilento | 1977 | 1981 | 1983 | 1984 | 1985 | 1992 |
| Tuhoutui | 16.1.2003 | 28.1.1986 | ||||
| Viimeinen lento | 1977 | 2011 | 2011 | 2011 | ||
| Avaruudessa vietetty aika | – | 300 päivää | 63 päivää | 365 päivää | 306 päivää | 296 päivää |
| # maan ympäri | – | 4808 | 995 | 5830 | 4848 | 4671 |
| Lentojen määrä | – | 28 | 10 | 39 | 33 | 25 |
| Sijainti | Intrepid museo, New York | – | – | Steven F. Udvar-Hazy Center, Virginia | Kennedy Space Center, Florida | California Science Center, Los Angeles |
Avaruuden sijaan suoraan museoon
Enterprise ei lopulta päässyt lainkaan avaruuteen. Se museoitiin marraskuussa 1985 kun kävi selväksi, ettei sitä kannattanut päivittää operatiiviseen käyttöön. Käyttökelpoiset komponentit irroitettiin ja hyödynnettiin muissa sukkuloissa ennen siirtämistä Yhdysvaltain valtion rahoittamalla koulutus- ja tutkimuslaitokselle Smithsonian-Instituutille Washingtoniin. Vuonna 2011 Enterprise siirtyi Intrepidin museoon, jossa se on sijoitettu omaan halliinsa.
Enterprisen lisäksi museossa on nähtävänä muutakin avaruusmatkailuun liittyvää tavaraa. Veli venäläinen on toimittanut paikalle Sojuz-kapselin, joka tuskin olisi enemmän voinut tuoda mieleen neukkutekniikan: yksinkertaista ja toimintavarmaa (sukkulaohjelman päätyttyä amerikkalaisten itsetunto lienee ollut koetuksella kun on jouduttu turvautumaan vanhan kilpakumppanin kalustoon miehitetyillä lennoilla). Lapsille on tasatunnein tarjolla opetusta aurinkokunnasta, eli englannintaitoisille tuholaisille kullanmuruille on puuhaa siksi aikaa kun iskä tutkii pääsisikö sukkulalla Venukseen asti.
Avaruussukkula osoittautui odotuksia paljon suuremmaksi ja oheiskilkkeineen nähtävää riittää täälläkin tunniksi-pariksi. Näyttelyhalli olisikin saanut olla pykälää suurempi, koska massiivinen sukkula täyttää sen kokonaan. Mainio kapistus tämäkin, ja yksi syy lisää vierailla Intrepid-museossa.
