Impala oli toiminut full size -kokoisten Chevroletien parempana versiona vuodesta 1958 aina vuoteen 1985 saakka, jolloin se pudotettiin pois mallivalikoimasta. Impala teki kuitenkin kymmenisen vuotta myöhemmin näyttävän paluun neliovisena muskeliautona.
Kun Impala-nimestä luovuttiin 1980-luvun puolessavälissä, kaikki isot takavetoiset Chevyt myytiin Caprice-nimen alla. Huhtikuussa 1990 päivänvalon näki neljännen sukupolven Caprice, jonka kohtalona oli jäädä Chevroletin viimeiseksi isoksi takavetomallisarjaksi. 1990-luvun Caprice oli sämpylämaisten muotojensa myötä kuin ufo kulmikkaan edeltäjänsä rinnalla, mutta perustekniikka oli melko suoraa lainaa jo vuoden 1976 lopulla esitellystä edeltäjästä.
Tämä tarkoitti takavedon ohella rungollista rakennetta ja monessa liemessä koeteltua pikkulohkokasia, joten Caprice oli edelleen tuttu ja turvallinen valinta myös taksiksi ja poliisiautoksi. Sporttiseksi autoa ei voinut kuitenkaan kutsua parhaalla tahdollakaan, mutta takavedon ja veekasin yhdistelmässä oli edelleen potentiaalia edellisvuosikymmenten muskeliautojen malliin.
Niinpä Chevrolet marssitti marraskuussa 1992 Las Vegasissa järjestetyn SEMA Show’n parrasvaloihin kaikki yllättäneen konseptiauton, joka oli ollut todellisuudessa äärimmäisen helppo tehdä pitkälti hyllystä löytyneistä osista. General Motorsin Special Vehicles Group oli luonut Jon Mossin johdolla Detroitin kultaisten vuosikymmenten Impala SS:stä modernin tulkinnan, joka näytti pitkältä, matalalta ja kokomustan ilmiasunsa myötä myös sopivan häijyltä.
Impala SS -konsepti oli todellisuudessa ”poliisipaketilla” varustettu Caprice, jonka alustaa oli madallettu ja auton alle oli ruuvattu 17-tuumaiset viisipuolaiset tarvikevanteet. 180 hevosvoimaa tuottanut 5,7-litrainen pikkulohkokasi oli tutkielmassa korvattu massiivisella 8,2-litraisella myllyllä, joka jäi kuitenkin yksittäiskappaleen yksinoikeudeksi. Ulkonäköä oli viilattu urheilullisempaan suuntaan avarretuilla takapyöränaukoilla, takaluukun hillityllä spoilerilipalla, sivuikkunalinjan takakulman BMW-henkisellä taitoksella, verkkomaskilla ja kaiken kromin poisjättämisellä.
Konseptiauto sai hyvin positiivisen vastaanoton, ja Chevrolet-diilerit kiirehtivät tekemään autosta heti seuraavana vuonna tuhansia ennakkotilauksia. Niinpä tuotantopäätös oli enää läpihuutojuttu. Ensimmäinen Impala SS rullasi Teksasin Arlingtonissa sijainneelta tuotantolinjalta helmikuussa 1994. Tutkielmaan verrattuna vanteet olivat vaihtuneet eri mallisiksi, mutta muuten tuotantomallin ulkonäkö oli lähes identtinen konseptin kanssa.
Pellin alla ei sentään nähty yli kahdeksanlitraista hirviömoottoria, mutta nokalle oli kuitenkin sovitettu tervehenkinen LT1-pikkulohkokasi. GM:n isoissa takavetomalleissa käytetty voimanlähde ei ollut sama kuin 300-heppaisessa Corvettessa, vaan siinä oli mm. valurautaiset sylinterinkannet alumiinisten sijasta ja miedompi nokka-akseli. Impala SS:n perässä komeilivat tuplaputket, mutta niistä ei kuitenkaan kajahtanut ilmoille aivan samanlaista murinaa kuin Camaro Z28:ssa.
Tästä huolimatta voimavaroiksi kirjattiin mukavat 260 hevosvoimaa, jotka välitettiin takapyörille rattivalitsimella varustetun nelipykäläisen automaatin kautta. Car and Driver mittasi auton kiihtyvyydeksi nollasta 60 mailin tuntinopeuteen (96 km/h) 6,5 sekuntia, ja varttimaili sujui 15 sekunnissa. Nämä lukemat eivät olleet kaukana 1960-luvun alun Impala Super Sportsista, jonka 409-kuutiotuumainen isolohko innoitti Beach Boysin tekemään aiheesta oman biisinsä.
Lähes kahden tonnin painoinen sedan ei tarjonnut vain rivakkaa kiihtyvyyttä, vaan sen ajettavuuskin oli yllättävän hyvä poliisiauton alustapalikoiden, de Carbonin iskunvaimentimien ja BF Goodrichin 17-tuumaisten renkaiden myötä. Car and Driver mittasi Impalalle 0.86 g:n sivuttaiskiihtyvyyden, ja joka nurkasta löytyvät levyjarrutkin olivat eri tasoa kuin takavuosien jenkkilaivoissa.
Nahkaverhoiltu sisusta tarjosi edelleen Capricen kaltaista väljyyttä sekä mukavuutta, ja jousituskin oli mukava matalaprofiilisista renkaista huolimatta. Impala SS:ssä oli siis paljon autoa 23 000 dollarin listahintaa vastaan, ja kysyntää riitti. Ensimmäisen vuoden tuotanto jäi kuitenkin 6303 autoon vanteiden toimitusongelman vuoksi. Kaikki vuoden 1994 yksilöt olivat mustia, mutta seuraavana vuonna tarjolle tulivat myös tummanpunainen ja harmaanvihreä metalliväri. Vuosituotanto nousi jo 21 434 autoon, ja vuonna 1996 tahti parani vielä lähes 42 000 yksilöön. Tuolloin automaatin rattivalitsin korvattiin lattiashifterillä, ja analogiset mittarit tulivat digitaalisen paneelin tilalle.
Loppu oli kuitenkin jo lähellä, ja viimeinen kaikkiaan 69 768 Impala SS:stä poistui tuotantolinjalta 13.12.1996. Samoin kävi Impalan pohjana toimineelle Capricelle, ja Arlingtonin tehtaalla keskityttiin jatkossa katumaastureihin. Muskelihenkinen Impala SS innoitti monia omistajia tuunaamaan autojansa, ja LT1-myllyyn oli tarjolla mm. iskutilavuutta suurentavia stroker-sarjoja sekä mekaanisia ahtimia. Lisäksi maineikas Callaway-virityspaja kehitti oman Supernatural Impala SS:nsä, jossa oli kattavasti päivitetty alusta 383-kuutiotuumaiseksi poratun ja yli 400 heppaa tuottaneen LT1:n kaverina. Callawayn muutostyöt kaksinkertaistivat kuitenkin auton hinnan.
Impala SS:n modifiointi jatkuu tänäkin päivänä, ja nykyään helpoin keino lisäheppoihin on vanhan LT1:n vaihtaminen moderniin LS-moottoriin. 1990-luvun muskelijenkki ei jäänyt Suomessakaan tuntemattomaksi suuruudeksi, ja auto kuului aikanaan jopa viralliseen maahantuontiohjelmaan. Näillä leveysasteilla Impala SS:n käyttäjiin kuului hieman yllättäen mm. Ulkoministeriö, jonka laivueeseen kuului ainakin kaksi yksilöä. Ministeriössä oli ilmeisesti laskettu, että Impala SS tarjosi enemmän autoa rahalla kuin arvokkaammat eurooppalaismerkit, ja kuljettajatkaan eivät valittaneet päästessään muskelisedanin ohjaimiin.
