Fiat 124 Spider
Aloitetaan Fiatin maanläheisemmästä avosportista, eli 124 Spiderista. Kuten mallinumerokin jo kertoo, avomalli pohjautui tekniikaltaan aiemmin vuonna 1966 esiteltyyn sedan-koriseen 124:ään. Torinon näyttelyssä lanseerattiin Spiderin ohella myös käytännöllinen farmariversio Familiare, ja lisäksi 124:ää oli tarjolla kaksiovisena Coupéna. 124:n sedan- ja farkkumallit valloittivat myöhemmin maailman lukuisissa maissa ja maanosissa tapahtuneen lisenssituotannon myötä, jonka tunnetuin esimerkki lienee Suomenkin myydyimpiin autoihin kuulunut Lada 1200. Spider ja Coupé jäivät kuitenkin Italian omaksi erikoisherkuksi.
124 Spider suunniteltiin aloitustason avosportiksi, jonka pääkilpailijoihin kuului esimerkiksi brittiläinen MGB. Siitä ja monista muista roadstereista poiketen Fiat oli virallisesti 2+2-paikkainen, mutta takatuhto sopi lähinnä lapsille tai lisätilana matkatavaroille. 124 Spiderin linjat ovat tulkinnasta riippuen joko Tom Tjaardan tai itsensä Sergio Pininfarinan käsialaa, mutta Pininfarinan studiossa ne joka tapauksessa luotiin. Autossa näkyy myös selviä vaikutteita maineikkaan muotoilustudion muista luomuksista.
Takakylkien ja -valojen linjat nähtiin jo vuoden 1963 Pariisin autonäyttelyssä debytoineessa Corvette Rondine -tutkielmassa, kun taas Fiatin mittasuhteissa, puskurien muodoissa, ajovalojen upotuksissa etulokasuojiin sekä pyöränaukkojen leikkauksissa voi havaita yhtymäkohtia vuoden 1964 Pariisin näyttelyssä esiteltyyn Ferrari 275 GTB:hen.
Tavallisen 124:n pohjalevyä lyhennettiin Pininfarinalla noin 14 sentin verran, ja alusta sai myös lisäjäykisteitä paikkaamaan puuttuvaa kattoa. Lisäksi jousitusta tukevoitettiin, ja pysähtymisestä vastasivat levyjarrut joka pyörässä. Vaihteistokin sai Spiderissa viidennen pykälän. Kaunislinjaisen avosportin kulusta vastasi puolestaan insinöörilegenda Aurelio Lampredin suunnittelema 1,4-litrainen nelonen kahdella kannen yläpuolisella nokka-akselilla. 124 Spider oli tekniikkansa osalta kilpailijoitaan edellä, ja varustukseen kuuluivat myös kattava mittaristo sekä karumpia telttatyyppisiä ratkaisuja pidemmälle mietitty kangaskatto.
Hintaluokka näkyi kuitenkin edullisessa keinonahkaverhoilussa, ohuissa matoissa ja puutteellisessa ruostesuojauksessa, joka vaivasi monia muitakin tuon ajan autoja. 124 Spiderin moottori kasvoi 1,6-litraiseksi vuonna 1970, 1,8-litraiseksi neljä vuotta myöhemmin ja lopulta kaksilitraiseksi vuonna 1979. Vuotta myöhemmin Weberin kaasutin korvattiin Boschin ruiskulla, ja 1980-luvulla tarjolla oli jopa turbolla tai mekaanisella ahtimella ryyditettyjä erikoismalleja.
Loppuvuosinaan auto vaihtoi myös identiteettiä, koska Fiat 124 Spiderista tuli Pininfarina Spidereuropa vuonna 1982. Tuotanto päättyi lopulta vuonna 1985, kun Pininfarinalla tarvittiin tuotantokapasiteettia Cadillac Allantéa varten. Lähes 19 vuoden kokonaisvalmistusmääräksi tuli lähes 200 000 kappaletta, ja autosta oli tuona aikana tarjolla yhdeksän eri kehitysversiota. Näteimpiä niistä ovat alkupään mallit, koska 1970-luvulla tulleet turvapuskurit eivät tehneet hyvää 124 Spiderinkaan ulkonäölle.
Fiat Dino Spider
Jos 124 Spider oli täsmäisku MGB Roadsteria ja kumppaneita vastaan, Dino Spiderin tähtäin oli paljon korkeammalla. Pininfarinan Aldo Brovaronen käsialaa oleva Spider ja Giorgetto Giugiaron muotoilema Coupé kehitettiin esimerkiksi Porsche 911:n ja aikakautensa GT-vaunujen kilpailijoiksi Fiatin merkistä huolimatta. Ainakin tekniikan osalta kannukset riittivät tähän, koska Dinojen voimanlähteenä toimi sama V6 kuin Ferrarin keskimoottorisessa Dinossa, joka esiteltiin muuten 124 ja Dino Spiderin kanssa samassa Torinon näyttelyssä.
Ferrarin tekniikan taustalla piili diili, jonka taustat kumpuavat moottoriurheilun maailmasta. FIA:n tekemän päätöksen mukaan kauden 1967 1,6-litraisten Formula 2 -moottoreiden piti pohjautua tuotantoautojen voimanlähteisiin, joita oli valmistettava vähintään 500 kappaletta. Ferrarilla ei ollut tähän tuotantokapasiteettia, joten katseet käännettiin Fiatin suuntaan.
Ferrarin insinööri Franco Rocchi suunnitteli pikavauhtia uuden moottorin, jonka Enzo Ferrari halusi pohjautuvan Ferrarin F1-autoissa 1960-luvun alussa käytettyyn 1,5-litraiseen Dino-V6:een. Lopputulos oli täysalumiininen 65 asteen veekuutonen kahdella kannen yläpuolisella nokka-akselilla, ja pannussa oli myös ensimmäinen tuotantoon päässyt elektroninen sytytysjärjestelmä. Tuotantoversion iskutilavuudeksi tuli kaksi litraa, joka pienennettiin kisakäytössä sääntöjen vaatimaan 1,6 litraan.
Ferrarin piti myös valmistaa moottorit Maranellossa, mutta lopulta Fiat vastasi voimanlähteiden tuotannosta Ferrarin rajallisen valmistuskapasiteetin vuoksi. Aldo Brovarone loi Fiat Dino Spiderin lisäksi Ferrari 206/246 Dinon muotoilun, jota pidetään yhtenä autohistorian kauneimmista. Avomallinen Fiat Dino on sen sijaan edelleen vähän enemmän sulattelua vaativa tapaus. Kamm-tyylinen pystysuoraan leikattu perä ja pyöreät takavalot koristivat montaa tuon ajan Ferrariakin, mutta etulokasuojien pullistukset ja hieman mulkosilmäinen naamailme olivat ehkä jo turhankin omaleimaisia ratkaisuja.
Moottoria lukuun ottamatta Dino Spiderin tekniikka saatiin pitkälti kaivettua Fiatin omista laareista. Etujousitus lainattiin Fiat 1500:sta, kun taas taka-akseli sekä viisipykäläinen vaihdelaatikko olivat peräisin Fiat 2300:sta. 14-tuumaiset Cromodoran vanteet sai puolestaan myös 124 Spiderin alle tuumaa pienemmässä koossa. Vuonna 1969 Fiat Dinon moottori kasvoi 2,4-litraiseksi, ja lohkon materiaali vaihtui alumiinista valurautaan. Samalla ZF:n vahvempi viisivaihteinen laatikko korvasi Fiatin oman ratkaisun, ja uudesta Fiat 130:stä lainattu erillisjousitettu taka-akselisto kohensi niin ajettavuutta kuin mukavuuttakin.
Näiden muutosten myötä lähes kaikki asiakkaita hiertäneet asiat oli Dinossa korjattu, mutta 2400 Spiderien valmistusmäärä jäi vain 424 yksilöön neljässä vuodessa. Niiden kokoonpanosta vastasi muuten Ferrari Maranellossa, vaikka tekniikka tuli kokonaan Fiatilta. Kaiken kaikkiaan Dino Spidereita tehtiin vuosina 1966-1973 ainoastaan 1587 autoa, mikä selittyi osaltaan avosportin korkealla hinnalla Fiatiksi. Ferrari sai kaupaksi vain parisataa targa-mallista 246 GTS:ää vähemmän, vaikka Ferrari oli vielä huomattavasti kalliimpi.
Ferrari 246 GTS:ien hinnat liikkuvat tätä nykyä noin 350 000:n ja puolen miljoonan euron välillä, kun taas samaan tekniikkaan pääsee Fiat Dino Spiderin kuorissa käsiksi reilulla 100 000 eurolla. Niihin verrattuna klassinen 124 Spider on todellinen budjettiratkaisu, joita voi saada ajokuntoisina jopa 15 000 eurolla.
