Kun mielikuvitusta käyttää, niin metallista voi tehdä melkein mitä tahansa, ja näin tapahtui sodanjälkeisessä Suomessa, jossa kukoisti kelloteollisuus.
Häviö Neuvostoliitolle ei ollut pelkästään ikävä asia, sillä maatalousvoittoisesta Suomesta kasvoi ennätysajassa teollisuuden erikoisosaaja sotakorvausteollisuuden siivittämänä.
Eräs näistä oli Valmet, joka ei suinkaan tarkoita pelkkää traktorien valmistusta. Valmet tulee sanoista valtion metalli, ja sen alaisuudessa todellakin käytettiin luovuutta. Yhtiö valmisti nimittäin koneita ja monenlaisia metallituotteita varsin monipuolisesti. Valmet Oyj on nykyään sellu-, paperi- ja energiateollisuuden teknologia-, automaatio- ja palvelutoimittaja ja kehittäjä, mutta yhtiöllä on takanaan yli 200:n vuoden teollisuushistoria. Yhtiö on ehtinyt valmistaa mm. vetureita, lentokoneita, henkilöautoja, paperikoneita, maa- ja metsätalouskoneita, kiukaita, huippuimureita, hissejä, työkaluja, aseita, perämoottoreita, moottorikelkkoja, retkikeittimiä, saunamittareita, sähkömittareita ja kelloja, joista viimeisenä mainittuun keskitytään tässä jutussa.
Valmetin kellovalikoimaan kuului vedettäviä pöytä- ja seinäkelloja. Valmius kellotuotannon aloittamiseen toisen maailmansodan jälkeen perustui ennen kaikkea Tampereella sijainneen lentokonetehtaan mittaritekniikkaan liittyvään osaamiseen. Aluksi kelloja mainostettiinkin valmistettavan Valmetin lentokonetehtaan hienomekaniikkaosastolla. Tuotanto saatiin käyntiin 1950-luvun alussa, ja alkuun tehtiin vain ja ainoastaan seinäkelloja, jotka olivat vielä siihen aikaan suuressa muodissa. Valmetin seinäkellomalleja oli alkuun erilaisia noin kymmenenkunta, joista osan tyylillisenä esikuvana voidaan pitää saksalaisen Junghansin kelloja.
Vuonna 1954 tuotannossa oli jo 18 erilaista kellomallia, joista osa oli myös pöytämallin kelloja. Samalla osastolla valmistettiin myös mekaanisia ilmapuntareita, jotka nekin kuuluivat monen 50-luvun talon vakiovarustukseen. Koneistot valmistettiin suurilta osin Tampereella, mutta niitä tuotiin jonkin verran myös ulkomailta. Tehdas sijaitsi Valmetin Instrumenttitehtaalla Tampereen Härmälässä. Kellojen kaapit ja kotelot olivat puuta, joista kellon ylellisyyden mukaan hyödynnettiin joko koivua, jalopuuta tai vaneria. Osassa kelloja hyödynnettiin myös fajanssia ja muovia. Kellomallien markkinoinnissa hyödynnettiin kotimaisia etunimiä, kuten Olli, Matti, Heikki, Antti, Jussi, Iisakki, Aino, Aila ja Rauni.
70-luvun kolkutellessa ovelle vedettävien kellojen osuus hiipui paristokäyttöisten rynniessä markkinoille. Vuonna 1969 Valmetin kellojen yksinmyyntioikeus myytiin Pentti Kiuru -nimiselle taholle, ja seuraavana vuonna myös osa tuotannosta siirtyi Kiurulle. Valmet luopui kuitenkin kellotuotannostaan vuonna 1976, joskin varastoihin jääneitä kelloja myytiin vielä Aika-nimellä. Tuona ajanjaksona kelloja ehdittiin kuitenkin myydä sen verran runsaasti, että niihin törmää vielä tänäkin päivänä ainakin Tampereen kirpputoreilla melko usein. Myös internetin myyntipalstoilla kelloja liikkuu jonkin verran. Niistä monet ovat kulkeneet sukupolvelta toiselle, sillä kauniina puuesineinä niitä ei ole useinkaan raaskittu hävittää.
Valmetin seinäkelloa kirpputorilta ostettaessa kannattaa tutkia muutama asia ennen ostopäätöstä. Ensi töiksi kello kannattaa koettaa saada roikkumaan seinälle, jotta sen testaaminen ylipäätään onnistui. Iso osa Valmetin seinäkelloista on malliltaan nimittäin sellaisia, että ne eivät muotoilunsa johdosta pysy lattialla itsestään pystyssä. Kun kello on saatu seinälle, kannattaa selvittää onko vetoavain tallella, ja koittaa varovasti myötäpäivään vetää aikaa ja lyöntiääniä vetorei’istä. Perinteisesti lyöntiäänet vedetään vasemman puoleisesta, ja aika oikean puoleisesta reiästä. Mikäli vetoreikiä on vain yksi, on kyseessä pelkästään aikaa käyvä kellomalli ilman lyöntiääniä.
Yleisin virhe seinäkellon kanssa on, että kello vedetään ns. ”tappiin saakka”, millä tarkoitetaan kellon lyöntikoneiston tarpeettoman suurta vetomäärää, jolla voidaan pahimmillaan hajottaa vanhan kellon koneisto. Mikäli vetoavaimella ei saa vedettyä aikaa, on todennäköisesti edellinen taho tehnyt juuri aikaisemmin kuvatulla tavalla. Tärkeää olisi saada kellon heiluri liikkumaan edes hetken aikaa, sillä tämä kielii kellon koneiston käyntihaluista. Kellon koneistoa voi testata myös ilman heiluria, jolloin se käy herkemmin. Vikatapauksissa kello voi tyypillisesti käydä vain hetken aikaa, kunnes heilurin liike näyttäisi töksähtävän ja loppuvan.
Kyseessä on useimmiten ongelmat kellon koneiston metallisessa vipuvarressa, joka liikuttaa kellon heilurista saamalla liike-energialla hammasrattaista muodostuvaa kellon käyntikoneistoa. Joskus käyntiongelma ratkeaa yksinkertaisesti löytämällä kellolle sopiva asento seinällä. Jos kellon on viimeiset 50 vuotta käynyt aikaa hieman vaikkapa oikealle kallellaan, voi koneisto olla kulunut siten, että se käy parhaiten juuri tismalleen samanlaisessa asennossa. Useimmiten kellon koneistojen huoltoon auttaa varovainen pölyjen ja muun lian puhaltelu koneistosta, ja apuna kannattaa käyttää ompelukoneöljyä, joka rasvaa toisiaan vasten liikkuvia metallisia hammasrattaita.
Useimmiten myynnissä näkee kahta Valmetin erilaista kotelomallia, joista toinen pysyy pystyssä tasaisen pohjansa ansiosta. Puun värit vaihtelevat vaaleasta tummaan, ja laikukkaaseen vaneriin. Jälkimmäisistä hyvä esimerkki on Olli-niminen 60-luvun malli, joka on yksinkertaisuudessaan viehättävä talonpoikaistyylinen seinäkello, jota on myös helppo huoltaa etuosan avautuessa kokonaisuudessaan pelkän takaosan jäädessä seinään kiinni. Seinäkellojen hinnat liikkuvat tänä päivänä kunnosta riippuen alkaen muutamasta kympistä keskihinnan pysytellessä käyntikuntoisten kanssa sadan euron molemmin puolin. Valmetin ja muiden seinäkellojen hinnat ovat viime vuosina hieman tippuneet, sillä niiden suurimmat ostajajoukot kasvavat jo horsmaa.
