Täytyy tunnustaa, että Experience the Art of Watchmaking -kurssi on nimensä veroinen. Kyseessä on Kokemus isolla K-kirjaimella, sillä onhan se harvinaista herkkua, että pääset suunnittelemaan pienen hiekkalaatikon sisällä itsellesi Raymond Weilin mekaanisen rannekellon, johon olet saanut mallikohtaisesti valita kellotaulun, vetonupin, osoittimet ja rannekkeen) – jonka jälkeen pääset itse omin haparoivin kätösin kokoamaan rannekellosi kokeneiden kelloseppien hellässä ohjauksessa saaden tuotoksellesi vieläpä tehtaan täyden takuun.
Historian ensimmäinen Experience the Art of Watchmaking -kurssi järjestettiin syksyllä 2018, jota seurasin toimittajan ominaisuudessa. Tuolloin syntyi kipinä osallistua seuraavalle kurssille, sillä kukapa ei haluaisi itselleen kelloa, jonka on pieneltä osaltaan itse tehnyt? Samalla tuli omakohtaisesti opittua, että tämä Kokemus ei avaudu sivusta seuraamalla, vaan se pitää… niin no, kokea itse.
Tuumasta toimeen ei riitä, tämä on milleistä kiinni
Heti kärkeen on todettava, että kurssi sopii kaikille kelloista kiinnostuneille, sillä päivän aikana vaadittavat taidot eivät vaadi mahdottomia ja kelloseppien lempeän tiukka ohjaus pitää kurssilaiset raiteillaan. Kinkkisiä paikkoja tulee itse kullakin eteen, mutta niistä selviää vetämällä henkeä ja yrittämällä uudestaan.
Kurssin alussa ovat tunnelmat vielä letkeät ja pientä huumoriakin irtoaa, mutta kellojen ja ajanmittaamisen historiapläjäyksen jälkeen alkaa pulssi nousemaan. Kädet ovat syyhynneet päästä käsiksi nenän edessä olevaan osarasiaan, jossa on kuoren, takakannen ja koneiston lisäksi kellotaulu, osoittimet, ranneke ja läjä erilaisia ruuveja odottamassa tekijäänsä. Eikä unohtaa sovi pinsettejä, erilaisia ruuvimeisseleitä ja luuppia, joiden parissa päivä vierähtäisi nopeasti.
Kellojen kokoamista varten osallistujat saivat selkeät ohjeet, joiden mukaisesti etenimme työvaiheesta toiseen. Ensimmäisenä vuorossa oli vetonupin kiinnittäminen koneistoon, joka osoittautui minulle päivän haastavimmaksi rastiksi, sillä luupin läpi katsoessa koneiston ja ruuvimeisselin välisen sijainnin hahmotuskyky oli todella hukassa. Tästäkin paikasta selvisin lopulta toisena ohjaajana toimineen Jouni Pölläsen avustuksella. Sanomattakin on selvää, mutta sanon sen silti, että arvostus kellosepän osaamista kohtaan nousi sitä mukaa, kun päivä eteni.
Suosittelemme
Tämän jälkeen vuorossa oli ehkä jännittävin vaihe, eli kellotaulun ja osoittimien asettaminen koneistoon. Onhan kyse kuitenkin visuaalisesti tärkein vaihe, jossa virheet näkyvät armottomasti koko kellon käyttöhistorian ajan. Pieninkin sormen tai pinsetin kosketus lipsahdus näkyy välittömästi kellotaulussa tai indekseissä, puhumattakaan spontaanien ärräpäiden mukana tulevista pärskeistä, jollaisen onnistuin myös kellotauluun saamaan. Oman ei-stoalaisen suhtautumisen myötä opin samalla, millaisilla työvälineillä kellosepät saavat puhdistettua taulua ilman näkyviä jälkiä.
Kelloseppäkoululla vieraillessani opin, että kellosepät oppivat viilaamaan. Kurssilla opin puolestaan sen, että viilojen ohella pinsetit ja luuppi ovat kellosepän parhaat kaverit. Yhdellä silmällä luupin läpi katsoessa katoaa sellainen pieni elämää helpottava asia, kuin stereonäkö, joten syvyyssuunnan hahmottaminen – eli missä kohtaa pinsetin kärjet oikein menevät – on kokemattomalle varsin hankalaa. Tähän luonnollisesti harjaantuu ajan kanssa, mutta kiusallisen hitaasti huomasin omakohtaista kehitystä tapahtuvan. 😀
Tunti- ja minuuttiosoittimien asettaminen paikalleen on tarkkaa puuhaa siitä syystä, että huolellisesti tehtynä päivämäärä vaihtuu juuri oikealla hetkellä. Sen lisäksi on huolehdittava siitä, että osoittimet pääsevät vapaasti liikkumaan toistensa yli siten, että ne eivät myöskään kosketa kellotaulua tai lasiketta. Arvatkaa vaan, opinko tämän teoriassa vai käytännössä?
Seuraavana vuorossa oli lasikkeen asettaminen kellonkuoreen ja tämän jälkeen koneiston kiinnittäminen kellonkuoreen ruuvien avulla. Tässä vaiheessa pieni kokemus toi varmuutta ja sain onnistumisen elämyksiä, kun pari ruuvia loksahti paikalleen ensimmäisellä yrittämällä. Kun paketti oli tiivisteitä ja takakantta vaille kasassa, olikin hienoa huomata, että osoittimet ottivat kiinni toisiinsa. Tässä tilanteessa kävimme Jouni Pölläsen kanssa läpi sen, miksi näin on käynyt ja ajansäästön nimissä hän purki paketin, korjasi osoittimien asemoinnin ja pisti pakan takaisin kasaan.
Kun paketti oli takakantta vaille paketissa, koitti totuuden hetki. Omin kätösin kokoonpantu kello vietiin seuraavaksi kelloseppä Antti Kuiton käsien kautta testeriin, jossa katsottiin kellon käyntiarvot. Jos käyntiarvot olivat hyvät, heltisi lupa takakannen kiinnilaittamiselle. Jos luvuissa oli heittoa, suoritettiin tarvittava rukkaus Antti Kuiton toimesta, jota katsottiin kiinnostuneena luupin läpi. Tässä kohtaa olo tuntui jo professionaalilta, kun koneiston toimintalogiikan taju oli kasvanut sen verran, että rukkauksen periaate kuulosti täysin järkevältä.
Testerivaiheen jälkeen oli vuorossa takakannen tiivisteen laittaminen paikalleen, joka sujui jo jouhevasti päivän tarkan pinnistelyn jälkeen. Sitten kansi kierrettiin sormipelillä mahdollisimman tiukaksi, jonka jälkeen takakansi kiristettiin oikeasti paineenkestäväksi siihen tarkoitetulla työkalulla.
Loppusilauksena olikin enää rannekkeen laittaminen kelloon. Tässä kohtaa koin sanoinkuvaamattoman onnellisuuden tunteen, sillä vaikka päivästä selviäminen ei sinänsä jännittänyt, oli valmiin rannekellon kädessä pitäminen äärimmäisen palkitsevaa. Kun katselin omaa lopputuotostani kriittisellä silmällä luupin läpi, pikakelasin päivän kulun mielessäni ja koin monta ahaa-elämystä siitä, miten ja ennenkaikkea miksi kellojen kokoaminen ja huoltaminen vaatii harjaantunutta silmän ja käden välistä koordinaatiota.
Lopputuloksena yksilöllinen kello, jolla on tarina kannettavanaan
Päivän päätteeksi kellot kuvattiin ja ne otettiin käyttöön. Kaikki osallistujat saivat kellonsa valmiiksi täydellä tehtaan takuulla ja tunnelma osallistujien kesken oli helpottunut. Ilmeistä näki, että vähintään henkinen hiki oli itse kullakin valunut ja omiin kelloihin oltiin tyytyväisiä. Uskon puhuvani kaikkien osallistujien puolesta, kun annan vuolaat kiitokset Watch Service Finlandin Antti Kuitolle ja Jouni Pölläselle, jotka ohjasivat rautaisella ammattitaidolla meidät kaikki maaliin. Kiitos teille.
https://www.instagram.com/p/Bs58Ps0H9Pc/
Viikko kurssin jälkeen huomasin olevani armelias itselleni ja itse asiassa ylpeä, vaikka kellotaulussani oli pari luupilla havaittavaa jälkeä. Tuolloin päätin, että vaikka minulle tarjottiin mahdollisuus vaihtaa kellotaulu virheettömään, en halua sitä tehdä. Nämä pienet “käsityön leimat” muistuttavat minua upeasta kurssista ja siitä, mikä erottaa amatöörit ammattilaisista. Nämä “arvet” kertovat minulle tarinaa kellosepäntyön vaativuudesta ja miksi heidän palveluitaan kannattaa käyttää aina, kun se on tarpeellista.
Experience the Art of Watchmaking -kurssi saa jatkoa, mutta aikataulu on vielä auki.
