Monella kelloharrastajalla on mielessään unelmakello, jonka omistamisesta haaveilee. Sitten kun tavoite on saavutettu, mielenrauhaa kestää aikansa, jonka jälkeen edessä siintää seuraava graalina tunnettu unelmakello.
Edellä mainittu kuvastaa hyvin ihmismieltä, joka ei ole koskaan tyytyväinen siihen, mitä sinulla jo on, vaan mitä kohden seuraavaksi pitää mennä. Omassa kellokosmoksessa on vuosien saatossa ollut useita unelmakelloja, joista valtaosaa en ole koskaan omistanut, enkä tule omistamaan.
Syitä on muutamia, joista tärkein on työn tuoma mahdollisuus ihastella ja testata laajalla skaalalla erilaisia kelloja eri kellonvalmistajista, kaikissa mahdollisissa hintaluokissa. Kun olen tähän yhdistänyt sen tosiasian, että monien arvokkaampien kellojen omistaminen ei ole taloudellisesti mahdollista, ja kun huomaan kohtaavani koko ajan uusia omistamisen halua herättäviä kelloja, olen päässyt yli omistamisen pakosta. Minulle riittää enemmän kuin hyvin, että omistan muutaman kauniin ja laadukkaan kellon, jotka ilmentävät omaa tyyliäni.
Oman tyylini kellot
Teorian tasolla on selkeä valinta hankkia kelloja oman tyylin pohjalta, mutta eipä se niin kuitenkaan mene. Tyyli kun on asia, joka tahtoo vuosien myötä muuttua elämän myötä, josta esimerkiksi takavuosien pandemia oli hyvä osoitus. Tuolloin oma tyyli monien muiden tapaan rentoutui, jolloin pukukelloille oli vähemmän luontaista käyttöä.
Suosittelemme
Onneksi oma tyylini on bisnespukeutumisenkin osalta ollut aina niin rentoa, kuin etiketti tai tilaisuuden luonne on antanut myöten, joten olen suht normaalin palkansaajan tulotason omaavana selvinnyt pahimmilta ylilyönneiltä myös kellojen osalta, vaikka monenlaista tiukua onkin kellolaatikossa vuosien aikana piipahtanut.
Vaihtuvuutta olen perustellut itselleni ammattillisella kiinnostuksella eri valmistajien eri malleihin, koska vain käyttämällä pääsen riittävän lähelle kunkin valmistajan ja kellomallin sielunmaisemaa. Onneksi omat valintani ovat olleet siinä hintaluokassa, että mitään isoja virheitä ei ole taloudellisesti päässyt tapahtumaan.
Viimeisen parin vuoden aikana, pandemian jälkeen, olen päässyt tilanteeseen, jossa oma kellomaku on tasoittunut ja vakiintunut samaan tapaan, kuin vaatekaappini sisältö, joka on ollut jo pidemmän aikaa helppoihin väreihin ja yhdisteltävyyteen nojautuva. Samoin ajatus kellojen toiminnallisuudesta on rationalisoitunut, sillä vaikka kronografit ovat upeita ja näyttäviä kelloja, en tarvitse rannekellon ajanottoa yhtään mihinkään. Tässäkin kohtaa se poikkeus juontaa juurensa ikoniseen tyylitaituriin nimeltä Steve McQueen (eli Monaco).
Neljän kellon kokoelman rakentuminen
Kuin varmemmaksi vakuudeksi olen ottanut tiukaksi rajaksi neljän kellon käyttökokoelman, jota varten olen hankkinut neljän kellon kellolaatikon. Tämä asettaa jopa hieman ahdistavan tiukan rajan omille haluille, mutta onneksi tunnetason taistelun tukahduttaa se kuuluisa arkijärki – eli budjetti.
Pienen helpotuksen olen itselleni suonut, sillä olen rajannut urheilukellot neljän kellon ulkopuolelle, koska ne ovat kuitenkin jossain määrin lyhyemmän elinkaaren tuotteita älytoiminnallisuuksineen – ja joita käytän liikuntasuoritusten mittaamiseen.
Oma kokoelmani on tietyllä tapaa lähes valmis, sillä minulta löytyy jo kolme pidempään käytössä ollutta kelloa, joista yhdestä olen kertaalleen luopunut, mutta jonka sain ostettua vuosia myöhemmin takaisin. Kyseessä on ensimmäinen omalla yrittäjänpalkalla ostamani Raymond Weil Tango kvartsikoneistolla. Tämä teräskullanvärinen 35 millimetrin kokoinen kello täyttää juhlakellon paikan, kun sellaiselle tulee tarvetta.
Toinen ns. keeper on niin ikään Raymond Weilin kello, Experience the Art of Watchmaking -kurssilla kokoamani Freelancer-sukeltajankello. Tähän kelloon kiteytyy kellojen tarjoama haaste ja monipuolisuus, sillä kun olet omin haparoivin kätösin koonnut koneistoa ja laittanut ärräpäiden ja niiden pärskeiden saattelemana osoittimia paikoilleen, on käsissä paljon muistoja ja tekijänsä virheitä sisältävä kello.
Raymond Weil Freelancer on siinäkin mielessä muistojen täyttämä, sillä se ranteessa olen uinut ja leikkinyt useamman kesän omassa kotirannassa lasteni kanssa todistaen samalla, miten he ovat oppineet uimaan ja rakastamaan vesileikkejä.
Kolmas kelloni on italialaista sporttista tyyliä tihkuva Panerai Radiomir Quaranta omaan ranteeseen sopivassa 40 millimetrin koossa, joka tekee kellosta täydellisen yleiskellon omiin tyyleihini. Ainoa asia mitä pohdin ostopäätöstä tehdessäni oli kellotaulun väri, sillä tykkäsin yhtälailla vaaleasta kellotaulusta ja lopulta ranteeseeni päätyneestä sinitauluisesta kellomallista. Kesäksi hankin kelloon kumirannekkeen, joka teki siitä vielä hitusen rennomman, ja samalla sain säästettyä kellon mukana tullutta alligaattoriranneketta kesän hikoilulta.
Jos jokin kuvaa tyyliäni ja elämänasennettani, se on italialainen “dolce vita”, jossa yhdistyvät kauneus, rentous, iloisuus ja elämästä nauttiminen.
Kuten otsikosta voi päätellä, ei minulla ole vain yhtä unelmakelloa, vaan olen pyöritellyt mielessäni pientä kokoelmaa, joka täydentäisi toisiaan. Olen pitkään pohtinut kultakuorisen kellon hankintaa, mutta niissä on hintataso tänä päivänä sen verran korkea, että olen jättänyt sen ajatuksen taka-alalle. Eikä siinä mitään, sillä teräs on materiaalina mitä mainioin, eikä se rajoita juuri sen oikean kellon valintaa ja hankintaa samalla tavalla, kuin jalometallinen. Toki varaan tälle poikkeuksen, jos tulotasoni nousee ja se mahdollistaa vaikka pienen törsäämisen kellon muodossa. 🙂
Neljäs unelmakelloni on Cartier Santos
Hitaasti kiiruhtamisen hyvä puoli on ollut se, että oma näkemys sopivasta kellokokoelmasta on muotoutunut ja nyt olen viimeiset pari vuotta pyöritellyt yhtä kellomallistoa mielessäni, joka on Cartier Santos (tai Santos de Cartier, kuten Cartier mallistosta puhuu). Pohdintaa olen käynyt lähinnä kahden koon (suurikokoinen vai keskikokoinen malli) välillä, sillä aiemmin pyörittelemäni kellotaulun väri on valikoitunut siihen klassisimpaan, eli valkoiseen.
Tätä taustaa vasten oli myös jälkikäteen ajatellen hyvä, että Panerain kohdalla päädyin siniseen kellotauluun, koska näin minulla on käyttökellojen osalta valkoisen kellotaulun mentävä aukko – sillä myös Raymond Weil Freelancer on sinitauluinen.
Toinen harkintaa aiheuttanut asia on ollut se, että haluaisinko Santosin teräksisenä, vai teräskultaisena. Tämä pohdinta on tullut päätöksensä teräskultaisen mallin hintatason nousun myötä, sillä tällä hetkellä rahkeet riittävät teräsmalliin. Lisäksi näitä molempia kokoja, toki myös teräskultaisena löytyy Cartierin jälleenmyyjänä toimivan Lindroosin hyllystä.
Tämä on kaikin puolin mainio valinta, sillä Santosiin olen päätynyt osaltaan sen rannekkeen takia, joka edustaa mielestäni upealla tavalla Cartierin korupuolen dna:ta kellojen puolella, sillä ranneke on itsessään koru, joka on tunnistettava ja näyttää ranteessa hyvältä ilman kelloakin. Rannekkeen kaunis presenssi on yksi syy sille, miksi pohdin kahden koon välillä, sillä keskikokoisessa mallissa rannekkeen rooli on visuaalisesti hivenen korostuneempi.
Teknisesti kellot täyttävät omat vaatimukseni mekaanisuudesta, eikä päivyri tai sen puuttuminen herätä suurempia tuntemuksia suuntaan tai toiseen. Sen takia se suurin päätettävä asia onkin se, että haluanko kellolla olevan isompi vai pienempi presenssi. Eli kyse on siitä kuuluisasta tunteesta, fiiliksestä. Hintansa osalta molemmat vaihtoehdot painivat samassa sarjassa.
Valitsen kumman tahansa, teen hyvän valinnan.
