Aurinko paahtaa syyskuiselta taivaalta ja lämpöä on lähemmäs 30 astetta. Ohitse kiitää parikymmenmetrinen purjealus sen verran kunnollisessa laitamyötäisessä, että toinen puoli veneestä käväisee pinnan alla. Miehistö istuu veneen toisella laidalla pitääkseen sen balanssissa. Suolavettä roiskuu hienoisesti tarkkailuveneenä toimivalle moottorijahdille, muttei onneksi kuitenkaan kädessä olevaan valkoviinilasiin. Olemme Panerai Classic Yachts Challenge -regatan keskellä, Vele d´Epoca di Imperia -osakilpailussa Italiassa.
Panerain vuodesta 2005 sponsoroima kilpailu käydään kahdella mantereella ja siihen voivat osallistua pääasiassa klassiset, puiset tai metalliset purjeveneet. Veneiden hajonta on melkoinen, sillä vanhimmat purret on rakennettu jo yli sata vuotta sitten, ja kootkin vaihtelevat alle kymmenestä metristä kolmeenkymmeneen metriin.
Ei siis ihme, että säännöt sekoittavat maallikon pään, eikä ensimmäisenä maaliviivan ylittävä vene ole välttämättä voittaja. Vaikka kunniasta kilpaillaankin otsa hiessä ja housut merivedestä märkinä, vaikuttaa siltä, että pääasia regatassa on yhteishenki, hedonistisen upeat (ja kalliit) veneet, sekä kilpailun ulkopuoliset tapahtumat eksoottisissa kaupungeissa.
Panerain oma vene kilpailuissa on vuonna 1936 rakennettu 22-metrinen Eilean, jonka Panerain toimitusjohtaja, purjehdusmaanikko Angelo Bonati kunnostutti täysin löydettyään sen termiittien syömänä Antigualta vuonna 2006. Laivan kapteeni Andrew Cully on edellisenä päivänä vetänyt ohjatun kierroksen jahdilla ja esitellyt peilinkiiltäviä, 14-kertaisilla lakkapinnoilla viimeisteltyjä tiloja.
Kajuutan sisältä löytyvät muutamat, vain Eileania varten rakennetut yhden painoksen Panerait: kello, ilmanpainemittari, kosteusmittari ja lämpömittari. Esiin on otettu pari huurteista viinipulloa ja pöydälle avattu vieraskirja, jonka auki levitetyltä lehdeltä erottuu Simon Le Bonin tervehdys. Duran Duran nauhoitti “Rio”-musiikkivideonsa Eileanilla 1982.
Eileanin rakennusvuosi 1936 on sattumalta – tai sitten ei – sama jolloin ensimmäinen Radiomirin prototyyppi valmistettiin. Purjealus huokuu samaa autenttista historiaa kuin Panerain kellotkin. Niillä on sama DNA. Osittain samasta syystä Panerain välillä järkälemäisetkään kellot eivät tunnu teennäisiltä veneen kannella, sillä juuri tänne ne ovat luotuja: suolaveteen, vauhtiin, ja vaarallisiin tilanteisiin. Tämä on Panerain eittämätön vahvuus, mutta myös rajoite.
Suosittelemme
Satamassa sijaitsevassa Panerain loungessa valkoisessa pikeepaidassa istuva Bonati myöntää tämän. Valitusta linjasta ei lipsuta, ellei sitten sellaiseksi voida lukea jokin aika sitten lanseerattuja pastellisävyisiä rannekkeita. Bonati ei kuitenkaan tunnusta tehneensä milloinkaan virheitä. “Egoni ei sallisi sellaista”, hän virnistää. Panerain brändissä on myös tietty jännite italialaisuuden ja sveitsiläisyyden välillä. Tästäkin Bonatilla on selvä näkemys: “Minä olen italialainen, Panerai on italialainen.”
Sopivasti regatan aikana julkistetut, sinitauluiset uudet mallit ovat kenties myönnytys jo pari vuotta kellomaailmassa vallinneelle siniselle buumille. Painos on toki rajoitettu, ja nämä mallit ovat saatavilla vain Panerain omissa myymälöissä. Merensiniset taulut istuvat kuitenkin Panerain maailmaan sen verran sujuvasti, että jatkoa voi hyvinkin seurata, vaikka puristit varmasti kohottavatkin kulmakarvojaan.
Iltapäivä on kääntymässä illaksi ja Panerain lounge alkaa täyttyä veneiden miehistöistä. Päivän osakilpailun voittaja on vielä hämärän peitossa, ja sen selvittämiseen tarvitaan parisataasivuisen sääntökirjan neuvoja sekä aimo annos herrasmiessääntöjen soveltamista. Onko tällaisilla antiikkiveneillä kilpailu edes järjellistä tai käytännöllistä? Ei varmaankaan, mutta siksi juuri se on niin kaunista ja siten tarpeellista.
Ja sitten vielä loppukevennys kaikille hyvän musiikin ja veneilyn ystäville. 😉
