Kotimatka alkoi Alppien ylityksellä. Reitti ei olisi ihan suorin, vaan mukaan oli valittu vähän soliakin maiseman vuoksi. Ajaisimme ensin Comojärven itärantaa Malojan solan yli kohti St. Moritzia ja lataustauon jälkeen Flüelasolan yli Davosiin. Matka jatkuisi Lichtensteinin kautta Itävallan Hohenemsiin josta olin varannut hotellin laturin vierestä.
Vaihtoehtoja Alppien ylityksiin on lukuisia. Alunperin ajatuksissa oli ajaa hieman pidempi reitti koukaten Comojärven pohjoispäästä kohti itää, ja suunnata Tresendan kohdalta pohjoiseen. Reitti olisi kuitenkin sen verran pidempi, että sai jäädä vauvan säästämiseksi toiseen kertaan. Tänne täytynee palata vielä monta kertaa ja tsekata ainakin Grimselpass, Sustenpass ja Furkapass -kolmio. Tuntuu, että maisemareittejä on enemmän kuin yhdessä elämässä ehtii ajaa!
Bergamon kapeikoista selvittyä matka soljui moottoritieä leppoisasti. Comon rannassa ei tosin ollut maisemista tietoakaan, koska moottoritie kulki pitkät matkat tunnelissa. Tasankopätkäkin oli tylsää, ja tien kaventuessa kaksikaistaiseksi matkanteko hidastui lukuisten taajamien ja runsaan liikenteen vuoksi. Hitaammista ei vaan päässyt ohi vastaantulevan katkeamattoman jonon takia.
Malojasola
Mezzolajärven kohdilla alkoi maisema muuttua ja tien vierelle alkoi kohota ihan kunnon mäkeä. Kuin taikaiskusta tien varsille ilmestyi kellokaulaisia lehmiä eikä maasta voinut erehtyä – nyt oltiin Sveitsissä! Tunnelma oli suorastaan stereotyyppinen.
Malojan mäkeä noustessa liikenne oli sen verran vähäistä, että serpentiiniä sai puskea rauhassa ylöspäin, ja Model X taittui mutkiin yllättävän hyvin. Vaikka mäki oli todella jyrkkää, niin möhköfantin paino ei tuntunut missään, kun kerran voimaa riittää. Tosin kulutus nousi yli 70 kWh per 100 km, mutta sehän tulisi alamäessä takaisin! Tämän kun ajaisi jollain sporttisemmalla sähköautolla…
Maloja Passin kohdalla tie nousee 1815 metrin korkeuteen, ja laskee vain vähän St. Moritzia kohti ajaessa. Tie pidetään auki ympäri vuoden, ja mietin millaista iloittelua serpentiinit olisivatkaan nollakelillä. Huh! Opin myös uutta maantiedosta, sillä sola on vedenjakaja Pon ja Tonavan välillä; vielä ei oltukaan Reinin vaikutuspiirissä (vasta seuraavassa solassa sitten).
Suosittelemme
St. Moritz on aikoinaan aloittanut koko talvimatkailun perinteen, kun Kulm-hotellia 1860-luvulla pyörittänyt Caspar Badrutt yllytti kesälomasta nauttineet brittituristit palaamaan talvella täydellä tyytyväisyystakuulla: jos ei olisi kivaa, ei visiitti maksaisi mitään. Kelkkailu, curling ja luistelu olivat heti turistien mieleen, ja talvilajien suosio kasvoi nopeasti. St. Moritz on isännöinyt talviolympialaisia kahteen otteeseen vuosina 1928 ja 1948, eikä lumen riittävyydestä ole tarvinnut huolehtia: sitä tulee keskimäärin 2,5 metriä talven aikana.
St. Moritzin Supercharger löytyy maksullisesta parkkihallista. Maksun olisi ilmeisesti saanut hyvitettyä, mutta ohjeista ei oikein saanut selvää, että minne tiketin kanssa olisi pitänyt suunnata. Maksuautomaattiin ei tietenkään kelvannut kuin Sveitsin frangit käteismuodossa, voisivat juustopäätkin jo pikkuhiljaa liittyä euroon. Hauskana yksityiskohtana hallista löytyi myös alkuperäiselle Tesla Roadsterille sopiva laturi, ilmeisesti klassikoita on täällä päin Eurooppaa edelleen aktiiviajossa.
Lämpötila syyskuisessa Sveitsissä oli reilusti matalampi kuin helteisessä Italiassa. Autossa lämpötilan laskua ei huomannut auringon yhä porottaessa, mutta parkkihallista poistuessa huomasi shortsien olevan liian köykäinen varustus etenkin varjon puolella. Tuulikin tuiversi! Kymmenen asteen nurkilla pyörinyt lämpötila ei ollut poikkeuksellisen matala, vaan normaalia syyskuun tasoa; St. Moritz sijaitsee kuitenkin lähes puurajalla. Ensimmäiset yöpakkaset tulisivat pian.
Emme tehneet pidempää kaupunkikierrosta, vaan ainoastaan nappasimme Conditoria Hanselmannista maittavaa matkaevästä. Hintataso oli sveitsiläinen eli kova. Vilkaisin mielenkiinnosta mitä yöpyminen tällä olisi kustantanut, ja Badrutt’s Palacen hinnat lähtivät liikkeelle noin tuhannesta frangista. Ehkä oli ihan hyvä idea ajaa suosiolla Sveitsin läpi.
Flüelasola
Matka jatkui jylhissä maisemissa. Solia olisi vaikka muille jakaa, Albulasolan kyltit houkuttelivat uteliasti poikkeamaan reitiltä, mutta tällä kertaa oli vastusteltava kiusausta. Matka jatkui Inn-joen vartta kunnes Flüelan kyltit kehottivat kääntymään vasemmalle.
Nousu oli vieläkin jyrkempää kuin Malojassa. Huippu on reilusti korkeammalla 2384 metrissä, joten nyt noustiin jo selvästi puurajan yläpuolelle. Ympärillä oli useampia yli kolmeen kilometriin kohoavia huippuja. Nykyisin tätä tietä ei enää pidetä auki ympärivuotisesti, vaan pahimmilla keleillä auto on ajettava junaan ja kuljettava vuonna 1999 avatun Vereinan tunnelin kautta.
Flüelasolan kohdilla oli matkaa hidastava tietyö, joka ei oikeastaan haitannut, sillä jonosta aukesi mainiot näkymät. Reittivalinta on erinomainen; Alppien ylittämiseen kannattaa varata aikaa ja vältellä tunneleita. En usko kyllästyväni soliin.
Lauantai oli muutenkin hyvä valinta Alppien ylitykselle, sillä solissa näimme monia nautiskelijoita. Liikkeellä oli urheiluautoja joka makuun: bongasin mm. 60-luvun Alfa-Romeon, Pyhimysvolvon, useamman Lamborghinin, pari Ferraria ja tietenkin kaikenikäisiä 911-Porscheja. Näitä mutkapätkiä on ilo lasketella menemään.
Tasaisen tappavaa moottoritietä
Davosin jälkeen maisemaan jo turtui. Stoppasimme Maienfeldiin lataamaan ihan vaan varmuuden vuoksi (8 kWh), sillä edessä oli pelkkää moottoritietä enkä tiennyt varmuudella mennäänkö nyt myötä- vai vastamäkeen. Alppien ympäristössä on syytä pitää reserviä, sillä mäkiä ei usein huomaa. Monesti kuvittelee ajavansa tasaisella, ja vain kulutusmittari paljastaa totuuden.
Poikkesimme moottoritieltä Lichtensteiniin ihan vain siksi, ettemme olleet siellä aiemmin käyneet. Ajoimme Vaduzin läpi eikä paikasta jäänyt mieleen oikeastaan mitään. Eipä ole vaivan väärti.
Hohenemsin Oekohotel Itävallan puolella sen sijaan oli nappivalinta. Hinta oli edullinen verrattuna alueen sveitsiläisiin ja saksalaisiin verrokkeihin (kymmenesosa St. Moritzin hinnoista), ja kadun vastakkaiselta puolelta löytyi sähköä Type2-tolpasta. Sähkö ei ollut kovin halpaa, vaan hinta oli rapsakka 0,66€/kWh. Täysi akullinen kustantaisi silti vain 50€, eli kalleimmillaankin sähkö on reilusti edullisempaa kuin bensalla tai dieselillä liikkuminen. Piuha kiinni ja aamulla lähdettäisiin liikkeelle 100% varauksella.
Alueen ruokatarjonta on kattava. Pihassa oli erikoinen konsepti eli schnitzel-drive-in, enpä ole ennen moiseen törmännyt! Pihapiirissä tai naapurissa oli tarjolla oli myös pizzaa, paikallinen gastropub ja tietenkin perus mäkkäri, mutta kävelimme silti kilometrin verran aasialaiseen ravintolaan. Teollisuusalueen rajalla sijaitseva Lemongrass ei herättänyt valtavia odotuksia, mutta yllätti erittäin positiivisesti. Vahva suositus sekä majapaikalle että ravintolalle.
Alppien ylitys vei koko päivän, ja illalla nukkumattia ei tarvinnut odottaa. Aamulla ohjelmassa olisi pidempi siirtymä läpi Saksan, tavoitteena oli painaltaa autobahnaa niin pitkälle kuin keretään, ja pohtia majoitusta vasta iltapäivän puolella. Ainoa harmituksen aihe oli jo Kroatiassa ujeltamaan alkanut pyöränlaakeri, joka hieman rajoitti menoa. Kysyin neuvoa kaverilta, joka vahvisti arvioni laakerin kestävyydestä kotiin saakka; hänen mukaansa vasta sitten on vaihdon aika kun ei enää uskalla ajaa yli sataa! En siis stressannut matkan katkeamisesta laakerin takia, mutta asia kyllä harmitti: autobahnalla ei huomenna uskaltaisi laittaa kahta markkaa tauluun.